Äijännokan velho
Kuului ääni Äijännokasta
kauas
kauan sitten.
Siellä
asui vanha velho
kanssa
nuorimmitten.
Hallitsi
Hietaharjua,
Äijännokalla
eli,
ampui
jousin jokaisen
se
alueelle, jos meni.
Se vanha
oli jo vaimoineen,
mutt’
saatiin lapsia lisää.
Pojat jo
karjaa Tapion
kaitsevat
ilman isää.
Alkoi
riista riutua
ja
Kivijoesta kalat.
Velhon
suku suureni,
pieneni
leipäpalat.
Kerran
kesäaamussa
Hietaharjun
päältä
katseli
velho päivää päin,
sen
nousun näki täältä.
Kolmelle
puhui pojalleen,
tuonne
tehkää talot,
suon
taakse tuonne päin,
miss’
päivän välkkyy valot.
Vanhin
poika talo tee
kauas
Karhusaareen,
toinen
poika leton laitaan,
Kivijoen
kaareen.
Kolmas
poika Prottihin,
päähän
Palomäen.
Mä töitä
valvon, vanha velho,
Äijännokasta
näen.
Karhut
tienoilta karkoittakaa
kauas
kyläkamaralta
ja
elatusta etsikäätte
keitaan
konnun alta.
Leton
laitaan laittakaatte
kauniit
kaskialat.
Kaski
kasvaa naurista
ja
joesta joutaa kalat.
Protin
laidat repikää
pelloksi
päivän puolta.
Tanu
nuorin sinne jää,
hänestä
pidän viell’ huolta.
Näin
syntyi Karhukulman kylä.
Siell’
vielkin vanha suku,
Äijännokan
noitahenki
ja
taikakirjain luku.
