Olen kertaillut mielessäni monta kertaa tuota Helmisen mummun elämäntarinaa. Olen tullut tulokseen, että kohtuuttoman kovan tien joutui mummu kulkemaan, oli sydäntä särkeviä menetyksiä. Siinä ohessa vielä eno-Kallen hurahtaminen viinan vietäväksi, mistä sitten kuitenkin selvisi Annan kanssa avioiduttuaan. Anna toimi kätilönä Parkanon Raivalan seudulla.
Mummu oli harras uskovainen, kehotti meitäkin iltaisin nukkumaan mennessä ”siunaamaan ittemme”. Mummu kuoli v. 1957 83 -vuotiaana kamarinsa sänkyyn. Heikki, Teon poika hoiti sairaan mummun kotona, mistä sai hautajaisvierailta kiitosta. Lauran ja Teon lapsista on elossa enää vanhin tytär Lilla (Lilja), joka asustaa Tampereen lähettyvillä. Häntä en ole nähnyt sitten kuin isänsä Teon hautajaisissa joskus 80 -luvun alussa.
Kaksi vuotta sitten kävin Helmisen autiolla tantereella muistelemassa kaikkea mennyttä. Helena oli kyytimässä. Yhtään rakennusta ei ollut enää pystyssä, paikat olivat autiot ja tyhjät. Tuota ja tuota polkua juostiin tuolla ja tuossa talossa käytiin. Tuolla oli mansikkapolku, tuolla riihipolku, tulla vanha tervahauta, missä leivottiin savileipiä jne. Ajatukset laukkasivat.
Helminen oli ennen kylän keskipiste, ympärillä olevien talojen ja torppien keskellä. Helmisen mäeltä oli näköala joka suuntaan. Väkeä oli kylällä paljon, kuten siihen aikaan maaseutukylissä saattoi olla, kun kaikkialla oli lapsirikkaita perheitä. Pulaa ei ollut leikkikavereista.
Vielä olen miettinyt, aina joskus on pulpahtanut mieleeni eräs Impi-tätiä koskettava asia. Meillä oli kerrankin taas isä-Väinöllä sahtivieraana Liljalahden Pranssi, eli Liljan Frans Karhuperältä, hänelle äiti lausahti jossain vaiheessa ”Mikset sinä ottanut sitä Impiä, Impi eläisi vielä?” Pranssi ei ottanut asiaan kantaa ja asia jäi siihen. Mutta ehkä noin tunnin tai parin kuluttua, kun oltiin silloisen keittiön puolella jotakin puuhailemassa Pranssi tuli Fannyn juttusille sinne keittiöön ja sanoi Fannylle ”Kyllä mulla on ollut koko ehtoon paha olla, kun sinä puhuit siitä Impistä”. Tämän lauseen olen muistanut aina. Viittaa sihen, että niillä, Impillä ja Pranssilla olisi varhaisnuoruudessaan ollut jotain vähän vakavampaa seurustelua.
Tuotakaan asiaa ei tullut koskaan tarkemmin kysyttyä, kuinka kaikki tapahtui. Impi oli Fannya yhdeksän vuotta nuorempi, Fannysta hieman pidempi, hoikka, nätti, hyvin vaalea nainen, jolla oli hyvä käsiala. Muistan sen siitä, kun Impi kirjoitteli Fannylle Harjavallasta hoidoissa ollessa. Niitä kirjeitä oli tallella vielä nuoruudessanikin Mäkelän piirongin ”loovassa”.
Helmisen mummu ansaitsee nöyrät kiitokset meiltä Fannyn lapsiltakin, samoin kaikilta lastensa lapsilta. Hänen hyvyyttään vasta mummun kuoltua aloimme muistelemaan.
Jos joku Helmisen mummun jälkipolveen kuuluva tulevaisuudessa alkaa tutkia menneisyyttä, niin se on myös palanen meidän Fannyn puoleisen suvun elämäntarinaa. Se oli yksi sankaritarina, jotka yleensä vaipuu unholaan. Tällaisia sankaritarinoita entisiltä ajoilta löytyisi varmaan moniakin, se oli sen ajan selviytymistä, jolloin ei tunnettu ja tiedetty kriisiavuista ja terapioista vielä mitään.
Kauniit muistot Helmisen mummusta jäivät meille lastenlapsille. Mummua kiitteli aikoinaan Kallen poika Helmisen Ollikin.
Eila muisteli ja kirjoitti paperille kynä työvälineenään!
Eila Ylikoski, o.s. Fannyn tytär Mäkelä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti