Eräänä sunnuntai-iltapäivänä isä-Väinö pani Leimu-hevosen aisoihin v. 1931. Olimme lähdössä Ylikoskelle seuroihin äiti-Fannyn kanssa. Minä ja Elli otettiin mukaan. Olavi jäi nuorempia vesseleitä kaitsemaan. Olin hiljattain täyttänyt kuusi vuotta, Elli oli pari vuotta vanhempi.
Muistan, kun seurataloon saavuttiin, että seuraväkee oli tullut vähän kauempaakin, koska hevosia oli kiinnitetty vähän sinne ja tänne rekineen ja muistan senkin, kun tupaan mennessämme tupa oli jo täynnä seuraväkee.
Itse seurojen kulusta ei paljoakaan ole jäänyt muistin pohjalle, oli vaan paljon mielenkiintoista katseltavaa. Se on ainoastaan vahvasti jäänyt mieleeni, kun seuramenojen jossakin vaiheessa outo nainen kantoi lasta sylissään, tällä oli pitkä kolttu yllään. Naisen rinnalla asteli outo mies (Myöhemmin kuulin, että nämä olivat lapsen kummeja). Olin ehkä kuullut joskus aikuisten keskenään juttelevan jonkun lapsen ”ristillä” kuljettamisesta.
Katselin ihmeessäni tapahtumaa, etenkin sitä varsinaista pään kastamista. Kuva piirtyi ikiajoiksi mieleeni. Oli ensimmäinen kerta, kun olin nähnyt kastetapahtuman. Se, että pappi vielä lausui jotain Eila Orvokista, teki tilaisuudesta entistä mieleenpainuvamman. Takaisin palatessamme isä alkoi kiusoitella, että nyt vietiin Eilalta nimi.
Ihan pienestä pitäen asti Eilalla oli meidän ja vähän vanhempien Mäkelän lasten kanssa jonkinlainen yhteys.
Minun ja Eilan kouluvuodet eivät sattuneet samaan aikaan Eilan ollessa minua kuusi vuotta nuorempi. Muistan vaan omilta kouluvuosiltani, kun tulimme tai palasimme koulusta sen, kun Eila Ylikosken pihamaalla ollessaan huomatessaan meidän tulomme lähti mukaan pikkuojalle asti hypellen, nauraen ja ”littaa” lätkien. Sitten palasi siitä takaisin, näin tapahtui useamman kerran.
Eilan koti oli silloin Ylikosken vanhassa rakennuksessa, jossa Eila oli syntynytkin. Littasillaolo oli sellaista littasleikkiä, kun napautettiin toisiamme selkään tai olkapäälle ja lausuttiin samalla tuo litta-sana. Ei siinä sen kummempaa merkitystä ollut, se oli vaan yksi juoksutapa. Sitä innostui Uudentalon Pranssikin koulumatkallamme meidän kanssa juoksemaan, kun sattui oleskelemaan pihapiirissään meidän koulusta palattuamme.
Eilan nuoruusvuosina Eilalla oli kaveruussuhde lähinnä meidän Tertun kanssa, olivat lähimpänä iän puolesta toisiaan. Monet on ne muistot niiltäkin ajoilta. Eila kävi paljon meillä kylässä nuorena tyttönä. Oli vähän sellainen ”villikkotyttö” viattomassa mielessä, karkaili salaa vanhemmiltaan pikkurientoihin.
Eräänä sunnuntaipäivänäkin Eila tuli päivällä meillä käymään. Meillä oli Tertun kanssa suunnitteilla illalla lähteä Niinisaloon elokuviin pyöräilemään. Sattui olemaan silloin molemmilla vanhat pyörälusat käytettävissä. Kerroimme Eilalle tästä menosuunnitelmastamme, johon Eila vastasi, että hän lähtee mukaan, jos vaan suinkin pääsee kotoa livahtamaan. Hänellä on sen verran rahaakin, että hän lipun pystyy lunastamaan.
Silloin päätettiin, että Eila tulee hyvissä ajoin illalla meille ja kierretään kankaan kautta, näin ei Eilan vanhemmat huomaa Eilan livahtamista. Näin Eila tuli illalla meille hyvissä ajoin kävellen. Oli päivällä jo varannut vaatteita navettasillan alle.
Sitten lähdettiin Saarijoen kautta kangastietä kiertämällä reippain askelin Niinisaloa kohti. Lieneekö Eila ollut silloin jotain neli-viisitoistavuotias, ehkä 14 v. Eila halusi vaan kovasti päästä iloitsemaan toisten nuorien kanssa.
Sitten, kun oli ripille päässyt, silloin ankarimmatkin vanhemmat jo vähän höllensivät nuorien menohaluja. Eila vaikutti viisi-kuusitoistavuotiaana ikäistään aikuisemmalta vähän kookkaan olemuksensa takia ja oli aina iloinen ja nauravainen.
Täällä Ylikoskella oli v. -43 kuukauden kestävä karjanhoitokurssi, johon meitä lähiseudun tyttöjä osallistui kymmenen riuskaa tyttöä. Eila oli silloin kansakouluikäinen. Navettatyöt jaettiin vuoroviikoin keskuudessamme. Vuoroviikolla olevat tulivat aamukuudelta aloittamaan työt navetassa. Yhdeksäksi täytyi selvitä teoriatunneille. Vuorottomat tulivat silloin klo 9.
Kolmelta lähdettiin taas iltanavetalle, pestiin ja pestiin, harjattiin ja pyyhittiin ruokinnan välillä. Joka puolella oli puhdasta. Opettajamme Helmi Ettala oli meidän pomomme, joka myös piti laskentotunteja, laskettiin rasvaprosentteja, rehun kulutusta ja kuviteltujen lehmien tuotoksia, ynnä rehuyksiköitä. Helmi Ettala oli karjatalousneuvoja. Sitten oli kaksi muuta opettajaa, toinen esitelmöi lammas-, toinen kanataloudesta. Taisi joskus käydä sikaneuvojakin.
Koulusta palatessaan Eila juoksahti heti sinne navettaan meidän tyttärien pakeille touhuamaan, vaikka ei muuta, niin tekemään meille pientä kiusaa ja naurattamaan meitä.
Eila ei kovin kauaa saanut sitten vapaana tyttönä kuljeskella, kun Ensio tuli kuvioihin mukaan.
Sitten tuli se minun kannaltani kohtalokas vuosi, vuosi 1946, jolloin täällä Ylikoskella alkoi lähes vuoden kestävä naiskotiteollisuuskoulu, joka alkoi 1946 vuoden lokakuun ensimmäisenä päivänä ja kesti seuraavan kesän juhannukselle asti ja jona aikana minun kannaltani katsottuna tapahtui kohtalokkaita asioita.
Eila oli yksi meistä oppilaista. Suoritti rippikoulun siinä ohella ollessaan silloin 16-vuotias. Ensiosta ei siinä vaiheessa vielä lausuttu mitään, kiusoiteltiin vaan Moision Oivalla, niin kuin tapana oli toisiamme kiusoitella ketä kenellekin.
Elettiin sodan jälkeistä lähiaikaa. Paikkakunnalle oli
Rainingon Onnin toimesta perustettu poliittinen järjestö Maaseudun Nuorten
Liitto. Alkoi tupailtojen aikakausi. Toiminta oli tavattoman vilkasta. Eila
osallistui aktiivisesti liiton toimintaan. Oli mukana kaikella tavalla, oli
ohjelmallisissa iltamissa sekä tupailloissa esiintyjänä näytelmissä ym.
Luulisin, että näissä karkeloissa ne Eila ja Ensio sitten toisensa löysivät.
Ension polkupyörä alkoi entistä useammin ilmestyä Mäkitalon pirtin seinustalle.
Minun tullessani tänne Ylikoskelle kohtalon ohjaamana, niin kuin kohtalonomaisesti voi sanoa, meitä oli tai asui lähekkäin kaksi Ylikosken Eilaa, kunnes Eilasta tuli v. 1950 Uusi-Korvalan Eila. Näin Eila muutti Korvaperälle emännäksi Uusi-Korvalaan. Eilasta tuli taitava talon emäntä, hoiti sikalaa Ension ollessa tienaamassa jossain tiepomon tehtävissä. Eila omasi hyvät kädentaidot, oli taitava kutoja, ei ollut sellaista kudontatyötä, etteikö Eilalta sujunut. Toimi joskus kudonnanohjaajanakin.
Eila toimi jonkin verran pitokokkinakin lähiseudulla. Oli täällä meilläkin kokkaamassa Salomon-papan hautajaisissakin samoin Mirjan hääkokkina Eila toimi. Harrasti yhdistystoimintaa, kulkivat Ension kanssa paljon retkillä, eritoten eläkeliittolaisten toiminnassa olivat mukana aktiivisesti retkineen kaikkineen.Vuosikymmenien myötä Eilalle tuli sairauksia toinen toisensa perään. Ensiollakin alkoi sydän oireilemaan. Kävivät paljon hoitolaitoksissa hakemassa apua terveytensä kohentamiseksi Viroa myöten. Saivatkin paljon apua noista käynneistään aina joksikin aikaa. Ensio oli jossain vaiheessa sydämen ohitusleikkauksessa ja Eilalle laitettiin sydäntahdistaja, mutta sairaudet olivat ja pysyivät.
Sairaalassa olivat ajoittain, Eila enimmäkseen, kunnes viime toukokuulla v. 2013 joutuivat molemmat yhtä aikaa sairaalahoitoon Ensio halvauskohtauksen uuvuttamana ja Eila lopuksi syövän heikentämänä, johon sairauteen Eila nukkui ikiuneen 23.5.2013. Kaipaus ja hyvät muistot Eilasta jäi jäljelle.
Kun Eila laskettiin haudan lepoon 15. kesäkuuta, peipposet laulelivat läheisissä koivuissa voimakkaasti. Saattelivat laulellen Eilaa viime leposijalleen, niin minusta sillä hetkellä tuntui.
Eilan elämä päättyi 82-vuotiaana, Annin ja Franssin vanhin lapsi.
Eilaa jäi kaipaamaan laaja sukulaisten ja ystävien joukko, Eilaa, joka oli Korvaluomalla keskeisimpiin henkilöihin kuuluva toimeliaisuutensa ja taitavuutensa takia.
Näin päättyi Eilan maallinen matka, jota me muut tässä vielä kappaleen matkaa taivallamme ja jonka määrää emme tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti