Täällä Pohjantähden alla

 

Täällä Pohjantähden alla vielä elän ja olen, vaikka ikätoverit ja vielä huomattavasti nuorempiakin tuttavia ja ystäviä on poistunut näyttämältä tuntemattomaan. Olen Luojan lahjana saanut pitkän iän. Tällä hetkellä vielä on elossa kaksi ikäistäni serkkua, Salon Ellen Parkanossa ja Vikin Rauha Helsingissä. Molemmat isän puolen serkkuja, yhteys heihin on jo katkennut. 

(Ellen Salo poistui keskuudestamme 16.4.2022 ja Rauha Vikki 21.1.2019) 

Eletään toukokuuta 2017. Luonto taas viheriöi kitsaan alkutaipaleen jälkeen, kun kevät viivytti tulollaan voimakkaasti. Viimein pohjatuulen hellittäessä ja auringon paistaessa muuttolinnutkin tulla pyrähtivät sankoin joukoin. Kaikki olivat hyvällä laulutuulella tullessaan. Oli ja on ilo kuunnella kaikkialla soivaa konserttia, etenkin aurinkoisina päivinä. 

On vierähtänyt ohi vähin äänin pääsiäinen, vappu ja viimeksi helatorstai, joka tosin ei olut kovin vähä-ääninen Jennin neljän ja Jyrin yhden lapsen karkeloidessa ympärillä. 

Mieleni minun tekevi, jopa aivonikin ajattelevat päästä tuonne metsätielle aistimaan kevättä, joka tuossa tuokiossa muuttuu suloiseksi suveksi. Se tuoksu ja se tunne, minkä sieltä saa, on yksi Luojan antamista lahjoista. Syystuuletkin sitten taas puhaltavat, kun niiden aika tulee, niitä kaikin tavoin yritän karkottaa mielestäni. Niilläkin sitten on kyllä taas oma osuutensa tässä elämän karusellissa. 

”Ajan aallot ankarasti lyö”, sanotaan jossakin runossa, liekö Koskenniemeä. Näitä ajan aaltoja minäkin joskus pysähdyn miettimään. Se on varmasti tyypillistä ikäihmisen mietiskelyä. Omalla kohdallani ne ei ole kylläkään kovin ankarasti lyöneet, on vaan ollut vähän isompaa ja taas pienempää laineilua. Kovin isoa myrskysäätä ei koskaan ole ollut, niin kuin varmaan moni on elämänsä aalloilla kokenut nekin. Näin se menee! 

Nyt kun olen tullut, en miehen vaan naisen ikään, niin menneet muistot valtaa mieleni joka päivä, etenkin silloin, kun olen yksin eikä elon merkkejä kuulu tuolta seinän ja oven takaakaan. Esim. haaveilen tai näen ja koen sieluni silmillä niistä lapsuusaikani harmaista mökeistä, joita etenkin Raivalan mummulan naapureina oli useita ja joissa Helmisen tyttärien kanssa vierailtiin. 

Mökki oli ajan harmaannuttama, missä oli uuni, harmaa nariseva lattia, samoin harmaa nariseva kuistin lattia. Kyläkujilla oli harmaita narisevia veräjiä, ulkorakennukset olivat pieniä ja matalia. Ne porstuan ja veräjän vanhuuttaan narisevat paikat ovat ikiajoiksi jääneet soimaan tuonne sydämen sopukoihin. 

Niin kävi Riku-sedällekin avioiduttuaan Lukkarinojan Rauhan kanssa joskus v. 1923 ja muutettuaan Rauhan vanhempien harmaaseen mökkiin Raivalan perukoille. Luulen, että ei Rikun korvat kuulleet lattioiden narinoita samalla tunteella kuin minun korvani siellä vieraillessamme. 

Rauhan vanhemmat olivat joutuneet jättämään elinkelpoisen tilan pakkohuutokaupan kautta. Salmisen mökkiä oli asustanut joku torpparipariskunta aikaisemmin. Siihen Rauhan vanhemmat olivat sitten siirtyneet jouduttuaan lähtemään Lukkarinojalta. 

Mieleeni on jäänyt, kun kuuntelin aikoinani aikuisten keskusteluja, kuinka tyytymätön Riku oli meillä vieraillessaan mökin isännyyteen. Olisi sitä Lukkarinojalla ollut paljon enemmän isännöimistä. 

Vihdoin Riku sai jättää Salmisen narisevat lattialankut sekä harmaan veräjän, joka sijaitsi pihamaan alaosassa, ja siirtyä tien lähettyvillä olevaan Holmalaan. Nykyään Holmala seisoo yksinäisenä ja melkein hylättynä perustuksillaan. Sen kohtalona todennäköisesti on hiipua hiljaa pois monen kohtalotoverinsa tavoin. 

Lapsuusmuistoja minulle jäi molemmista harmaasta Salmisen mökistä sekä vauraammasta Holmalasta, jossa ei enää sitten lattialankut narisseet, harmaa veräjä tosin oli vielä, minkä kautta kuljettiin lammastarhaan. 

Ikimuistoinen on se mutkitteleva ja kumpuinen tiekin, joka johti Raivalan risteyksestä sinne sukulaistaloon Holmalaan ja jonka jyrkillä ahteilla kävimme Helmisen tyttärien kanssa kelkoilla laskettelemassa mummulassa vieraillessamme.