Kevät 2019

 

Eletään kevätaikaa v. 2019. Tätä vähän kummallista kevätilmiöö, toukokuun alkupuolta. Ohi meni eduskuntavaalit, pääsiäisaika, viimeksi vappu, jolloin entisaikoina leivoset ilmassa leikkiä löivät, eivätpä leiki ilmassa enää. Ainakaan kymmenen vuoden aikana en ole kuullut enkä nähnyt ainuttakaan leivosta eli kiurua. Mihin maailman tuulet ovat nuo hienot taivaanlähettiläät pyyhkäisseet. Tunteeni on kärsinyt tappion. 

Muistan kuinka lapsina siellä Mäkelän vanhan aitan luona seurailimme Kalevin kanssa niiden lentelyä ylös ja alas, korkeuksista viserrellen kevätkonserttiaan peltojen yllä. 

On jo tähän toukokuun neljänteen päivään mennessä ollut kaksi takatalvea, toinen on parasta-aikaa meneillään lumisateineen ja yöpakkasineen. Edellinen, siis viimeinen viikko oli lämmin ja aurinkoinen, aivan kuin olisi eletty keskikesän aikaa. Sitten Puhurin poika alkoi puhallella posket pullollaan yrmeetä pohjoistuultaan. Koko luonto on värjötellyt viluissaan. Näyttää ikkunasta katseltuna, kuinka juuri aukeamassa olevat koivunlehdet olisivat menettäneet vehreytensä. 

Kaikki linnut ovat kaikonneet pihapiirin ympäriltä ties minne. Sääherrat eivät ennustaneet suurempia muutoksia tähän alakuloiseen kevättunnelmaan. Kahteen päivään en ole juurikaan ulkona käväissyt. Pienenkin ulkona käynnin takia on puettava kovasti rytkyä päälle. Nuo reumaiset paikat, tai noille reumaisille paikoille tällaiset säät ovat myrkkyä. 

Pitää anoa vaan, että armas aurinko levittäisi hymyilevät säteensä ihmislasten sydämen ja koko luomakunnan iloksi. 

Tuli tässä mieleeni eräs meidän Miina-mummun useinkin laulamastaan viisusta lapsuusajaltani, josta mieleeni on jäänyt vain ehkä yhden säkeistön verran, luulisin: 

Kansa muistaa kauheaa

Saksan Pranskan kapinaa

yhdeksänneltä sadalta.

Se raivos myrskyn tavalla.

Silloin verta särpi maa.

Tuli raivos ilmassa.

Se Soromata muistutti,

jonka Herra hukutti.

 

Se oli pitkä laulu, mutta olen unohtanut sen, kuinka siinä sitten kävi.
 

Muistan mummun kertomana hämärästi erään Pommerin piikatarinan. Se tuli mieleni sopukoista esiin eräänä päivänä. Muistojeni sopukat saattaa yllättäen avautua, sitten taas kansi sulkeutuu. Tämän tarinan mummu kertoi ollessani ehkä 4-5 -vuotias. Se vaan on jäänyt tarinasta mieleeni, että Pommerin piian oli käynyt jotenkin hullusti ja piika päätti hukuttautua keitaan silmään mummun kertoman mukaan. Lieneekö ollut joku vanha kansantarina?