Vielä kerran Palomäessä

 

Lapsuudessamme vaeltelimme paljon luonnossa, niin kuin siihen aikaan ”maalaismukulat” paljon tekivät. Sitä ajanvietettä haettiin monella tapaa. Tämä seikkailu maastoissa ja maisemissa oli yksi kiva tapa aikaansa kuluttaa. Kytöjen ja Reimin lisäksi meillä oli tapana samoilla mm. Äijänojan Palomäessä. Se oli niin kuin joku pyhä paikka, seillä kasvoi valtavan suuria mäntyjä, oli kuusiakin joukossa. Muistan, että isä-Väinö niitä aarnipuiksi. 

Meidän tiehaaran kohdalta lähti polku suoraan Lehtilän metsän poikki Palomäkeen. (Myöhemmin Lehtilän metsän raivasi Mäkisen Kalle pelloksi, kun Liisa sai maakappaleen kotoonsa.) Siellä matkan varrella Palomäen rajalla oli silloin vielä näkyvissä Palomäen Lempin lapsuudenkodin nurkkakivet. Aikoinaan sekin pirtti on sijainnut ihan metsän keskellä. 

Palomäki oli sellainen kaunis mäen rinne, jossa mustikkavuosina oli metsä sinisenään mustikoita, mistä mekin toisenkin litran verran kävimme niitä poimimassa. Se mäki oli myöskin käkilintujen lempipaikka. Muistan, kun nauroimme ja kuuntelimme, kun käet kukkuivat kilpaa keskenään. Se oli huvittavaa, kun ne joskus sekosivat kukkuessaan, ääni muuttui änkyttämiseksi. Ne oli niin kesyjäkin ne Palomäen käet. 

Palomäen kupeella kulki iki-ihana metsäpolku, joka johti Mäkiseltä tielle Äijänojan riihen kohdalla, yhtyi kylätiehen. Kuljettiin sitä polkua monet kerrat noin vain huviksemme. Sitä polkua kulkivat Äijänojan Hilma ja Selmakin, kun toisissaan kylässä kävivät kesäaikana. Hilma ja Selma olivat sisaruksia, eivät kyllä vähääkään saman näköisiä. Hilmalla oli niskassa komea suuri nuttura, Selman niskassa oli pieni hiirenhäntäletti. Sitä en koskaan tullut kysyneeksi, missä nämä sisarukset olivat syntyneet ja kasvaneet. 

Yksi rakas tienpätkä oli se, joka vei Äijänojan rajalle. Senkin tien varrella leikittiin monet leikit. Kesäisin kun Äijänojalle kuljettiin, mentiin aina Kukkasmäen ohi Äijänojan rajalle, niin kuin silloin sitä seutua kutsuttiin. Siitä Äijänojan peltojen ja sillan kautta sitten taloon, useinkin jollekin asialle. Hyvin paljon olen unissani näillä paikoilla. 

Joskus mentiin tervahaudalle ja Kallion rajalle, jossa myös viihdyttiin tavattoman hyvin. 

Pehkuhaasialla puuhailtiin paljon. Siellä oli siihen aikaan lammikko, jota sanottiin prunniksi. Meillä sanottiin sitä isoksi prunniksi, pieni saviprunni oli kytötien varressa lähellä Reimintien risteystä, sitä on vieläkin vähän jäljellä. Siellä isolla saviprunnilla käytiin talvellakin muka luistelemassa paljailla pieksusaappailla vain. 

Meiltä kuoli vanhuuttaan joku talvi Ystävä-niminen hevonen. Sen raato vedätettiin sinne prunnin lähettyville eikä sitä koskaan haudattu. Sen jälkeen emme isolla saviprunnilla käyneet. Marjametsälläkin käydessämme kiersimme kaukaa sen paikan. Elli sanoi vuosia jälkeenpäin surreensa Ystävää niin, että oli yöllä peiton alla salaa porannut. 

Ystävän jälkeen meille ostettiin Leimu-niminen hevonen. Sitä en muista, että mistä ja keneltä. Sen muistan, että mummuvainaa ei yhtään Leimusta tykännyt. Haukku hevosparkaa, että se on vanha notkoselkä raato, millä sanonnalla myöskin naurettiin. Ystävävainaa oli mummun mielestä hevosten parhaita. 

Usein suuntasimme kulkumme Vainionpäähän. Aittavainion ylistä päätä sanottiin Vainionpääksi. Saatettiin sanoa, että mennään marjaan Vainionpäähän, tai talvella sanottiin, että mennään hiihteleen Vainonpäähän. Meidän hiihtolatu kiersi usein Vainionpään metsikössä. 

Lähdimme joskus suksilla seuraamaan jäniksen jälkiä, minä, Kallion Elvi ja Kalevi. Seurasimme Rajakosken Kaskimäkeen asti, sitten eksyimme jäljiltä ja täytyi palata takaisin. 

Vainionpään metsässä mukuloina ollessamme ne ikimuistoiset koivunmahlaryypyt saimme, kun Haavanlammin miehet olivat siellä halkoja hakkaamassa ja Martti meille tuohilipposesta koivunmahlaa juotti. Hyvää se oli silloin kevättalven aikana.