Rikun talolla

 

Rikun talolle Holmalaan olemiset ja käynnit jäivät vähäisiksi. Ne olivat lähinnä sellaisia viikonloppukäyntejä, kolmen päivän vieriluja ja vähän myöhäisemmällä iälläkin niin, että oltiin jo koululaisiakin. Paljon sielläkin puuhailtiin kaikenlaista. Elle ja Laura vierailivat aina vuorostaan meillä. Elle näitä aikoja joskus muisteli, silloin kun pelattiin pesäpalloa, hypättiin ruutua ja narua ja muisteli sitäkin, kun opeteltiin meidän suulissa tanssaamaan porukalla, etenkin jenkkaa. Kallion Elvi näytti, kuinka jenkkaa tanssitaan ja kuinka Kalevi oli tanssioppilaita häirinnyt koko ajan. 

Riku oli hyväntahtoinen huumorimies. Lapsuuteni Holmalassa oli, tai katseltiin öljylampun valolla 50 -luvulle asti ennen kuin sinne puuhattiin sähkölinjat ja sähkövalot. Minulle o jäänyt mieleen se Rikun ja Rauhan öljylyhtyjen kanssa tuhertamiset. Muistan eräänkin kerran Rikun sytyttäessä illalla valoa lyhtyyn, joka roikkui pöydän kohdalla katossa, että ”Ei meillä plikkaparka sytytetä valoja nappia painamalla niinku teillä!” 

Kun Rauha ja Riku lähtivät ilta-askareilleen navettaan ja talliin, niin varottivat meitä millään tavalla koskettamasta lamppuun. Niillä oli navettarakennuksessa omat navettalyhtynsä. Siinä kyläyhteisössä joka talon ikkunoista näkyi vain pienet valontuikkeet. Rikun perhe oli vähän aikaisemmin asunut Salmisen torpassa, johon ei näkynyt ainoankaan naapurin valontuiketta. 

Holmalassa oli aikaisempina aikoina asunut Teemu -niminen mies. Liekö ollut yksineläjä, vai oliko ollut perhe, sitä ei Ellekään tiennyt. Holmalan navetan takana oli ikivanha lato, sellainen kuin meillä Kydön pitkien sarkojen lato oli aikoinaan. Sitä sanottiin Teemun ladoksi. Elle sanoi eräänä päivänä, että mennään katsomaan Teemun latoo, minne mentiin. Siellä oli kaikenlaista roinaan vanhoista heinäseipäistä alkaen. Elle kertoi, että siellä kummittelee ja sieltä kuuluu aina joskus kaikenlaisia ääniä ja siellä on nähty Teemun haamu. He eivät uskalla Lauran kanssa mennä pimeessä pihallekaan, kun he pelkäävät Teemun haamua. Savisen Eetikin on sen nähnyt. 

Minun mielikuvituksieni aavemaailma sai tästä vaan vahvistuksen, että kyllä niitä täytyy oikeesti olla, kun sielläkin on niitä nähty. Tulin vaan entistä aremmaksi, pimeänpelkoni vaan kasvoi. 

Meillä koti-Mäkelässä ainakin minä ja Elli olimme erittäin pimeänpelkoja johtuen ainakin osittain siitä, kun Haavanlammin Martti oli meillä niin kauan kuin muistan sellainen vakituinen illanistujavieras. Hän oli oikein erikoistunut kertojana kummitustarinoihin, joita me korvat hörössä kuuntelimme. 

Holmalassa Elle ja Laura uskoivat vakavissaan, että Teemu kummittelee heidän nurkissaan, vaikka Rauha sanoi, että älkää nyt höpöttäkö olemattomia. 

Kävimme joskus Holmalan naapurissa Kulmalassa pelaamassa ”varapiksu” -nimistä pallopeliä Kulmalan poikien Kallen ja Aaten kanssa. Mutta sitten, kun Elle alkoi kiusata minua Kulmalan Kallen morsiameksi, sen jälkeen en enää lähtenyt ja niin ei lähteneet sitten Laura ja Ellekään. 

Sillä kylällä oli ja on yhä vieläkin Marjamäki -niminen talo, jossa kävimme myös palloa pelaamassa. Siellä asui sillä kertaa myös rautatieläisperhe, joidenka sukunimi oli Luukkonen. Siellä oli Aino -niminen tytär ja meistä tuli hyvät kaverit siksi aikaa. Elleltä kysyin paljon myöhemmin Ainon kuulumisia. Elle oli kuullut, että Aino oli kuollut keuhkotautiin hyvin nuorena. 

Holmalan naapurissa asui Koivuniemen Lempi mökissään tien toisella puolella vain kivenheiton päässä Holmalan pihapiiristä. Lempin mökki oli hieman isompi kuin Ruusan mökki Helmisen naapurissa. Lempi oli silloin vielä nuorenpuoleinen yksineläjä. Tytärkin Lempillä oli, mutta se oli silloin jo Tampereella tehtaantöissä. Lempi oli Rauhan ystävä, kävi useammankin kerran päivässä Rauhan juttusilla. Siinä sitten me tyttöset saimme kuulla monenlaisia tarinoita sivustakuuntelijoina. 

Nämä kaikki oli tavattoman kivoja asioita kuulla ja korvat ottivat ne innolla vastaan. Nämä oli niitä tuttuja asioita, mitä oli kotonakin joskus päässyt kuuntelemaan. Kesäaikana tosin häädettiin pihalle ”pois siitä kuuntelemasta”. Todennäköisesti ne asiat ei Elleen ja Lauraan ”kolahtaneet” niin kuin minuun. Joskus, kun Ellen kanssa menneitä muistellaan, tuntuu, että Elleltä on paljon enemmän unohtunut asioita kuin minulta. 

Holmalan eli Mäkelän Laura oli lahjakas, kansakoulussa opettaja oli vanhemmille suositellut Lauran oppikouluun laittamista. Silloinen tuttu juttu, että vanhemmat ei hyväksyneet sitä ajatusta. Rauha oli sanonut, että mistä ne rahat tulee, kortteerimaksut sun muut. Laura sanoi myöhemmin, että se oli hänen elämänsä suurin pettymys. Sanoi, että pystyivät Salmisen Vihtori ja Elisakin Maijan, tyttärensä kouluttamaan, vaikka olivat pienen mökin omistajia ja asukkaita. 

Raili oli niistä Mäkelän sisaruksista nuorin, asuvat Ellen kanssa Parkanon Rantakoto-palvelutalossa. Laura kuoli samana päivänä kuin veli-Olavikin. Kun tiedotin Olavin kuolemasta Ellelle, Elle sanoi, että onpa tämä kummallista, kun olin juuri tarttumassa puhelimeen tiedottaakseni Lauran kuolemasta minulle. 

Rauha ja Riku kuolivat peräkkäisinä vuosina, Riku 1976 ja Rauha 1977.