Talvi

 

Tuossa se taas on edessäni talvinen lumimaisema, kaunis mutta kylmä. Katselen ikkunasta metsän puita, joiden oksat ovat lumikerroksen peittämiä. Puut seisovat suorana latvat kohti taivasta, ei tuulen värettäkään ilmassa ole. Heti kun alkaa vähänkin tuulahdella, koristukset puiden oksilta karisee pois ja puut seisovat taas tummina rivistöinä, kunnes Ilmojen Impi sirottelee taas uuden koristekerroksen puiden oksille. 

Lapsuusaikoinamme lumi oli meille hyvin tärkeä elementti leikeissämme laskettelun lisäksi. Lumen kanssa riitti kaikenlaista puuhastelua, tehtiin lumimajoja, lumiukkoja, rakennettiin isoista lumipalloista lumiaitoja ja paljon muuta askartelua edellyttäen, että vallitsi suojakeli. 

Joskus riehaannuimme lumisotasille, kun sattui olemaan naapurin lapsia mukana temmeltämässä. Forssin Urholla, jolla aina oli pahat mielessä, heräsi joskus ajatus, että pannaanpas kiviä lumipallojen sisään, jos niitä kiviä jostakin lumen alta satuttaisiin löytämään. Meitä oli tyttöjen ja poikien omat rintamat toisiaan vastaan lumisodassa, minkä aina pojat voittivat vähän katalinkin keinoin. 

Niitä kiviä ei kuitenkaan talviaikana kovinkaan paljon löytynyt vahvan lumen alta, näin ei mitään vahinkoa sattunut tapahtumaan. Meillä oli Kalevilla myös kova halu pommittaa ”kovilla”, äiti joskus varoitti siitä, mutta mukavaa se Kalevin mielestä olisi ollut, hänellä muutenkin oli taipumusta kiusata muita leikkikavereita. 

Forssin Siiri opetti meille, kuinka enkeleitä tehdään lumeen. Siihen vaan lumihankeen pitkälleen selälleen ja kädet sivuille ja siitä muodostamaan enkelille siivet käsiä, koko kättä käyttämällä siveltimenä ja taideteos tuli pian valmiiksi. Se, se vasta hauskaa oli. Sen oppi meiltä sitten Kallion Elvikin. Hauskoja ne olivat kaikki lumileikit. Suojasäitä oli vaan ani harvoin. Puhurin poika piti siitä huolen entisaikojen talvisäiden vallitessa. 

Lumi oli ennen muinoin pieni vihollinen etenkin meille koululaisille, jotka tarvoimme pitkän koulumatkan monta kertaa lumituiskun keskellä ylittäen valtavia lumikinoksia, joita saattoi olla aaltoilemalla kotoa koululle asti. Silloin ei aura-autoja liikkunut ainakaan syrjäkylillä. Koulusta palatessa tie oli jo jonkin verran tallaantunut rekipelien ollessa liikkeellä. 

Monien vuosikymmenien jälkeen kopsahtaa joskus mieleen, kun näitä negatiivisia asioita muistelee, että miten ihmeessä me selvisimme. Kovat pakkaset ja isot lumituiskusäät olivat meidän vihollisiamme. Meidän Terttu ja Forssin Saimi pienempinä ja nuorempina joukossa joskus väänsivät itkua matkan varrella. 

Joskus, kun kinokset olivat aamulla navettaan ja talliin mentäessä aamuaskareille heti portaiden edessä jopa lähes metrin korkuisia, meitä lähdettiin viemään hevoskyydillä koulutielle. Matkan varrelta kyytiin hyppäsi muitakin koulutiellä talsijoita. Ylikäytävällä sitten purettiin kuorma, reki oli iso, sitä sanottiin komireeksi. 

Tuiskutuuli oli hyytävän kylmää, mikä kangisti suunkin, kun viimein päästiin koulun eteiseen. Suu oli niin jäykkä, että puhe ei tahtonut vähään aikaan luistaa.