Marjamäen Lauri

 

Meille tuli eräänä kesänä ja eräänä päivänä joskus 30 -luvulla pyörällä kulkeva mies, jolla oli joku laatikko pyörän takatelineellä. Tuli Santaskylästä Pohjankankaan poikki ja jonka nimi tuli myöhemmin tiedoksi, Minttu-Siimoni. Hän oli karhuperäläisille jo ennestään tuttu ja sitä kautta tuli tuo nimi sitten esille. 

Mies toi kapineensa sisälle ja kysyi, että voiko hän soittaa pientä maksua vastaan tuota kapinettaan. Lupa annettiin ja Siimoni pisti krammarinsa soimaan. Sieltä tuli jotain hengellistä musiikkia. Siimoni oli jonkun hengellisen lahkon edustaja. Todennäköisesti näin jälkeenpäin muistellen oli ehkä helluntailainen. Soitteli siinä muutaman levyn ja puhui aina välillä. Otti sitten maksun, summaa en muista, joi kahvia ja jatkoi matkaa. 

Muistan, kun Marja-Pappi tuli taas vähän myöhemmin vierailulle ja kun kerrottiin tästä krammarimiehestä. Pappi sanoi kovasti tuntevansa Minttu-Siimonin, sanoi sen tai hänen olevan ”paholaisen palvelijan”, saarnaa väärää oppia. Tällaiset olivat ajatukset Marja-Papilla Minttu-Siimonista. (Lieneekö tämä Siimoni ollut oikealta nimeltään Minttumäen Simeoni? Kansan suussa se taipui Minttu-Siimoniksi.) 

Minun muistini mukaan tämä krammariherra esiintyi vähän myöhemmin kuin Marja-Laurin esitys Ylikosken mäellä. Tarina, josta olen aikaisemmin kertonut. 

Mitä Laurin rammarille viimein tapahtui, sitä en tullut Hilpeltä koskaan kysyneeksi ja sitä, että soitteliko Lauri sitä Marjamäen tiloissa, joka oli Laurin koti, ollut pienestä asti isovanhempiensa hoivissa. Jenny, Laurin äiti oli palautettu aikoinaan Amerikan mantereelta raskaana olevana aviottomana naisena takaisin Suomeen. Mihinkäs sitä Jennykään muualle kuin takaisin vanhempiensa hoiviin Marjamäkeen. 

Minun tietääkseni Mäkitalon Annin kertoman mukaan Jenny kulki piikalikkana talosta taloon, millä reissulla sitten hankki vielä toisenkin pojan, Olavin, joka sijoitettiin sukulaistaloon Tuominiemeen. (Hilpe kertoi joskus tarinapäällä ollessaan, että äitinsä Heli ja Tuominiemen Toivo olivat serkuksia.) 

Olavi kuoli nuorena, muistelisin, että keuhkotautiin, kerrottiin. Olavia mainitaankin vallan yleisesti Tuominiemen Olaviksi eikä Marjamäen sukunimellä, niin kuin veljensä Lauria.  

Laurin nuorukaisvaiheesta en kovin paljon tiedä. Lauri oli jo sellaista ikäluokkaa, että ei samoissa nuorten joukoissa kuljettu. Sen teidän, että renkipoikana oli ainakin aikoinaan täällä Ylikoskellakin ja oli kova vikittelemään piikatyttöjä. Senkin tiedän, että Laurista tuli kunnollinen nuorukainen, ei sortunut juoppoporukoihin. Avioitui sota-aikana Mäkitalossa asuvan evakkoperheen Jakosen tyttären Toinin kanssa. Asettautuivat ensinnä asumaan Kivelän Kallen tiloihin ja myöhemmin ostivat Niemi-Maijan mökin (Vuorinen), jonka sitten vuosien myötä laajensivat ja laittoivat hyvään kuntoon. 

Lauri sai työpaikan varuskunnasta ja vapaa-aikoinaan työskenteli Rainingon Vilhon apulaisena. Uutteria olivat molemmat, Toini ja Lauri. Lapsia heillä on poika ja kaksi tytärtä, joista poika Kalervo on jo poistunut tuonpuoleiseen. 

Muistelen Toinin työskennelleen ainakin jossain vaiheessa, ellen väärin muista, kenkäverstaalla. 

Niemi-Maijan mökki oli Maijan kuoltua ehtinyt olla jo Kiviharjun Annin kotina, sen jälkeen sitten Toini ja Lauri ostivat sen ja alkoi kova uurastus sillä tantereella. Toinin perikunta myi puolestaan paikan Vuorisen Sepon perheelle. 

Laurin äiti Jenny päätyi Korvaperälle Suutari-Vikin kumppaniksi. Eli siellä elämänsä loppuun asti. 

Marjamäen Laurin, samoin kuin Niilon lasten Sandran muistan hyvin, kun lapsena joskus kesällä pyhäpäivänä käytiin sielläkin karttusta juoksemassa.  

Marjamäen Anna, Aino ja Maile kävivät koulua minun aikanani saman aikaisesti. Niilon sisaret lähettelivät perheelle paljonkin vaatepaketteja Amerikasta. Anna ja Ainokin olivat saaneet pörrökankaiset vahvat päällystakit. Heti koululaisten keskuudessa saivat nimet Marja-Karhu. Ei tyttäret siitä välittäneet ja sen takia takkejaan hylänneet, mutta Marja-Karhu -nimi säilyi, oli kesä tai talvi, oli pörrötakit päällä tai ei.