Rautatieläiset

 

Helmisen mummun kamarin ikkunasta oli näkymä rautatielle. Oli hauskaa katsella, kun junia kulki rautatietä myöten. Olen elämäni ensimmäisen junan nähnyt sieltä mummun kamarin ikkunasta. Meitä mummu varoitti menemästä rautatielle. Lukkarinojan tiehaaraan asti saimme mennä. 

Muistan sen kesän, kun Kihniöllä oli se kuuluisa suuri tulipalo, jossa paloi äärettömän paljon metsiä ja talojakin. Sitä paloo kesti jopa viikkotolkulla. Silloin me laittauduimme siihen tiehaaraan seuraamaan, kun kuorma-autoja kulki Kihniön suuntaan lavat täynnä sammutusväkee. Harvoin siihen aikaan kovinkaan paljon kuorma-autoja oli liikkeellä. 

Muistan eräänkin kuorma-auton, jonka lava oli taas täynnä sammutusväkee, muistaakseni lähinnä nuoria miehiä, jotka lauloivat joukolla Veet Tammerkoskella jne. Se oli minusta tavattoman hienoo, lauloivat oikein voimakkaasti, että tulin oikein lumoihin, ikinä en ole sitä tunnelmaa unohtanut. Muistan vielä senkin kerrankin siinä seisoessamme ja odotellessamme, jos taas näkisimme auton täynnä sammutusväkee menevän Kihniöö kohti. 

Viinämäestä päin tuli pieni laukkuhousuinen poika, joka muistutti meidän Kalevia. Sanoin toisille, että tuo on ihan kuin meidän Kalevi, samalla minulle tuli kova koti-ikävä. Lilla sanoi, että tuo ei ole kyllä teidän Kalevi, se on Viinamäen Unto. Aina kun Kalevista tuli puhe, Lilla lausui sen nimen Kaveli. 

Se tulipalo saatiin vihdoin sammumaan. Paloalueet kasvavat tällä hetkellä jo sankkaa metsää,taitaa kasvaa jo toistakin kertaa. 

Jaakko kertoi, että he olivat veljekset täältäkin siellä sammutustöissä, olivat saaneet määräyksen. 

Siitä rautatiestä ja junasta vielä kerron, että minulla oli suuri ilo kertoa Kallion Elville, että minäpä olen nähnyt junan. 

”Onnilla on morsian”, kuulin kun aikuiset Laura ja Lauran piikatyttö tästä keskenään nauraen juttelivat. Niinpä eräänä kesäiltana Helmisen pihatantereelle ilmestyi nuori nainen, joka sitten Onnin kanssa lähti metsikön kautta pientä oikopolkua Hakalaan päin. Me tietysti perässä. Se oli niin tavattoman hauskaa seurata niitä. Onni kyllä patisteli meitä palaamaan takaisin. Ei tullut kuuloonkaan. 

Lilla kertoi, että se on Esteri ja se on rautatieläisiä. Se oli sitä aikaa, kun rakennetiin Pori-Haapamäki rautatietä. Raivalassakin isommissa taloissa kortteerasi väkeä, joita sanottiin rautatieläisiksi. Helmiselläkin asui Jokela -niminen perhe, nuori perhe, jolla oli vauvaikäinen lapsi. Taimi oli emännän nimi, hän oli kova laulamaan sen ajan iskelmiä, mm. Altain huiput -nimistä iskelmää. Sitä en tullut tietämään, millä tavoin Esteri oli sidoksissa rautatieläisiin. 

Sitä polkua sitten hitaasti taivallettiin Hakalan suuntaa. Esteri ja Onni edellä ja me takana turvallisen välimatkan päässä. Katselimme, kun leikisti kiistelivät peilistä ja kampasta, jotka olivat Esterin omaisuutta ja jotka Onni oli napannut Esterin taskusta. Hakalan pihamaalle niiden tie päätyi, missä Yrjö oli seisoskelemassa. 

Lauri ja Veijo tulivat pirtistä samaan porukkaan, heidän kanssaan lähdimme juoksemaan kilpaa Helmisen tervahaudalle päin, mikä oli metsän reunassa lähellä Ruusalan mökkiä ja mikä oli mainio piilopaikka silloin, kun sillä kulmalla piilosta leikittiin. 

Kun siltä reissulta taas kotiuduin, kerroin äidille, että Onnilla on morsian, rautatieläis-Esteri. Äiti sanoi, että Onnin morsian pitäisi olla Välimäen Eila. Hän kuuli Lauralta, että Onni käy kuin pyryä Välimäen, naapurin Eilalla. Siinä oli silloin Eeva, joka oli silloin meillä apulaisena, jolleka äiti-Fanny sanansa kohdisti ja jotka kuitenkin jäivät lapsen mieleen, kuten monet muutkin lukemattomat asiat.