Kotikuusi

 

”Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto”, sanoo vanha suomalainen sananlasku. Minun asuntoni on kotikuusen juurella, se on istutettu siihen Suomen itsenäisyyden 50 -vuotisjuhlan kunniaksi. Tänä vuonna (2017) on kulunut 100 v. Suomen itsenäisyydestä. Ainakaan vielä ei ole kuusta istutettu sen kunniaksi. 

Kyllä minä tuota kuusta kuuntelen, sen kuisketta ja sen huminaa ja sitä valtavaa pauhua, mikä siitä lähtee kovalla tuulella. Se on tosi mahtavaa, jopa jonkinlaista lääkettä korville. Se ei ole pauketta, se on sitä kohinaa kosken lailla. 

Pihaoravat ja talitintit saavat talvisin sen oksilta suojan. Sen oksilla vierailee kyllä muitakin talvilintuja, tosin varikset ja harakat eivät siihen uskalla pysähtyä sen oksille, vaikka mielellään sen varmaan tekisivät. On niillä tuolla loitompana puita ja oksia mielin määrin istuskella, että pysyköötkin siellä! 

Ja että ei unohtuisi, sää ulkona on vallan mainio. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, tuuli vaan puhaltelee pohjoisen puolelta edelleen, niin kuin sen tapoihin on viime aikoina kuulunut. Muuten olisikin hehkuttava helepäivä. Hyvä näin! 

Maantiellä, tuossa kylätiellä on ollut ihmeen hiljaista, vaikka sääolosuhteet ovat mitä parhaat. Mihin ihmiset ovat joutuneet, kysyn minä? On tuossa pihakeinussakin mukava seurata ihmisten liikehtimistä, on kivaa, kun kylällä on elämää. 

Muistelen lapsuus- ja nuoruusaikojani, kun kylätiellä oli liikettä jalan ja pyörällä kulkijoita. Silloin ei eletty vielä puhelimien ja muiden vempeleitten aikakautta. Se maantiekin maistui silloin useimmiten mukavalta. Tarinatuokioita pidettiin usein tienpäällä, kun sattui mukava henkilö tulemaan vastaan, etenkin joku ikätoveri, niin silloin juttua riitti. 

Polkupyörät ajettiin risoiksi asti. Ei ollut harvinaista, että pyörän rengas poksahti rikki Kirkonkylän reissulla ja pinnoja saattoi karkeilla. Yhden ja toisen pyörä saattoi surkeasti valittaa ajettaessa. 

Tuolta ankaralta asfalttitieltä kuuluu melkein lakkaamaton surina. Ja jopa kolinakin, joka ehkä lähtee jostakin rekka-autosta: Joskus kolahtaa niin kovaa, että tuntuisi kuin autot kolaroisivat. Silloin nuo äänet kuuluvat tuohon pihakeinuun, kun tuulensuunta on sieltä Rainingon suunnalta päin. Ne kolariäänet johtuu ehkä siitä, kun tuo valtava rekkakuorma vähän notkahtaa ”töyssypaikoissa”. 

Silloin, kun tuota lentokenttätietä ei vielä ollut ja kun ajettiin ja kuljettiin tuota vanhaa Pori-Parkano -tietä, Isolla-Ahteella oli silloin autoliikennettä. Tänne Ylikosken tanhuville näkyi, kun autoo nousi ja laski ylös ja alas. Silloin näkyvyys oli vielä hyvä, kun kasvusto ei ollut esteenä ja surinatkin kuului kaikilla säillä. Huomattavasti harvemmin autot vielä siihen aikaan liikkuivat, ei oltu edetty silloin vielä juuri tämän päivän tasolle. 

Mutta, sen ensimmäisen autokyytini muistan aina, kun Helmisen taataa hautaan vietiin ja minä istuin kuorma-auton kopissa äiti-Fannyn sylissä. Olin silloin hiljattain täyttänyt kolme vuotta. 

Olen näistä lapsuuden aikaisista asioista kertonut ja Helmisen mummulasta, josta ei ole enää kiveä kiven päällä, tai paremminkin hirttä hirren päällä. Siellä pihamaa on autio ja tyhjä. Kaikki leikkipolut on kasvanut umpeen, samoin myös kesäiset oikopolut naapurista toiseen. 

Metsä- ja oikopolut ovat olleet minulle aina mieluisia kulkuteitä, niissä yleensä on vallinnut luonnon hiljaisuus, ainakin pitemmillä poluilla. Ei Aaruntien haamua, eikä muitakaan vastaantulijoita.
 

Lopuksi: ”On Pariiseja täynnä tämä maa. Joka kylää Eiffel-torni koristaa. Joka ainut soratie alta Riemukaaren vie. On Pariiseja täynnä tämä maa”, laulavat Souvarit.