Kävin taas kerran tuolla (vanhalla) vanhan asuinrakennuksen puolella. Heti kun sinne oven avaa ja astuu sisälle, siellä menneisyys tulee heti vastaan, muistot alkavat pyöriä mielessä. Mikä muutos siitä 62 vuoden takaisesta ajasta. Tavaroita on siellä paikat pullollaan. Silloin kuusikymmentäkaksi vuotta sitten elettiin sodan jälkeistä niukkaa aikaa, oli lähinnä vaan kaikki tarpeellinen jokapäiväisessä elämässä tarvittava aineisto tai tavarat. V. 1949 kahvikin oli vielä kortilla, korttikupongilla sai vain määrätyn määrän kahvia. Kangastavaraa oli niukasti kupasta saatavana.
Muistan, kun Majan Oskari oli Jaakolle sanonut Jaakon siellä kaupassa käydessään, että hän on minua varten säilyttänyt pukukankaan, kun oli tullut kangaspakka sinne myymälään. Se olisi heti mennyt asiakkaille kuin kuumille kiville. Sen me sitten pyöräilimme seuraavana sunnuntaina kävimme hakemassa, oltiin samalla Majan Jennyn kahvilla.
Kahvinkorviketta en oppinut koskaan juomaan, sitä sai kaupasta ja sitä tehtiin kotona paahdetuista rukiin jyvistä. Jotku koittivat ohrakahviakin. Tänne Ylikoskelle tullessani Jaakko oli saanut hamstrattua jostakin kokonaisia kahvipööniä (papuja), että minun ei täällä tarvinnut korvikkeita keitellä. Mauno kyllä vielä pikkupoikana vaati kovalla äänellä, että korviketta. Mauno puhutteli pitkän aikaa oikeeta kahviakin korvikkeeksi, jota nimitystä siihen aikaan jouduttiin paljon käyttämään.
Se kahviannos, jonka kortilla sai, säästettiin meillä Mäkelässäkin vieraita varten. Häihin ja hautajaisiin myönnettiin jollakin erikoisluvalla ylimääräisiä kahviannoksia.
Istun keinutuolissa (siinä Ulvaan Franssin valmistamassa tuolissa). Siinä kertailin taas asioita ja tapahtumia vuosikymmenien ajalta. Tullessani tänne emännöimään täällä oli kaksi palvelijaa, Kaharin Varma hoiteli keittiö- ja muonituspuolta ja Saukkokosken Kaisa oli karjanhoitajana, joissa töissä auttelivat toisiaan aina tarpeen tullen. Karja ei ollut silloin vielä kovin suuri, navettakin oli palanut edellisenä syksynä. Talven yli karja jouduttiin pitämään torsonavetassa, jossa oli paljon puutteita.
Kun vakituisesti kesällä v. 1949 asetuin ”ammattiin” Ylikoskella, se oli kattotalkoopäivä, tai seuraavana päivänä katettiin talkooväen voimin uutta navettarakennusta, missä oli mukana muistaakseni yli 10 miestä, mm. Marjamäen Niilo, joka kertoili hauskoja tarinoita vakavalla naamalla. Oli kuitenkin silloin vielä Varma ja Kaisa olemassa täällä, joten saatiin hyvin talkooväki huollettua.
Varma sitten parin viikon päästä lähti, Kaisa oli syksyyn asti. Sitten alkoi se uuden piikatytön etsiminen, jota tai joka etsiminen sitten Jaakolla olikin monta kertaa edessä. Minä toin karjan lisäksi vielä 2 lehmää koti-Mäkelästä. Kun saatiin uusi navetta, karjakin lisääntyi kohta puolella entisestään. Työtä, työtä riitti. Koneiden aika ei ollut silloin vielä tullut. Minäkin olin siinä mielessä useamman vuoden vielä aitan ja kellarin polulla asteleva emäntä.
Pyykin kanssa, etenkin talvella oli aina hankalaa. Pyykkilauta, lasinen sellainen, oli hankausvälineenä, sillä hangattiin liat vaatteista pois. Pyykkipata porisi, kun valkoisia ja vaaleita vaatteita keitettiin pyykkipulverin kanssa. Meillä Mäkelässä vielä siihen aikaan käytettiin vaatteita keitettäessä lipeäkiveä. Juuriharja oli väline, jolla vahvempia vaatteita hangattiin puhtaiksi.
Talvipakkasilla oli erittäin hankalaa kantaa pestyjä vaatteita kauas pirtin vinttiin kuivumaan. Niiden kuivuminenkin kesti viikkokausia, joten usein piti tuoda pirtin orsille kuivumaan narulta, että uutta pyykkiä mahtui taas tilalle. Oli sellaisiakin aikoja, että ei ollut minkäänlaista apulaista ja minun täytyi selvitä niistä kaikista yksin. Rajat oli tarkat silloin vielä miesten ja naisten töiden suhteen. Mäkitalon Franssi oli silloin aktiivisesti mukana Annin kanssa navettatöissä, Anni taas Pratun kanssa mukana metsätöissä. Siellä se tasa-arvo paljolti toteutui, mikä oli kyllä harvinaista siihen aikaan.
Vähitellen kotitalouismaailma alkoi koneellistua ”huushollitaloudessa” niin kuin pelloillakin. Ensimmäinen suuri huojennus oli jääkaapin tulo markkinoille, minultakin se säästi monta kellari- ja aittapolkuaskelta. Sai maitokannut ja voipaketit ym. laittaa jääkaappiin.
Kaksi kertaa viikossa oli kakon ja pullan leipomispäivä. Ne kannettiin niin sanottuun jauhopuodiin, peitettiin laudoille ja sieltä tarpeen tullen siten noudettiin. Talvipakkasilla oli peräkamari hyvä säilytyspaikka.
Näistä asioista menneiltä ajoilta voisi kertoa loputtomiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti