Oli loppukesä, ehkä elokuuta v. 1938. Olimme taas talostelupuuhissa meidän sillan kupeella. Minäkin, vaikka olin jo 13 -vuotias, elin vielä joskus täysillä mukana näissä riennoissa nuorempien kanssa. Niin oli silloinkin.
Meitä oli minun lisäkseni ainakin Kallion Elvi ja meidän Terttu. Rakentelimme risuista, kivistä ja kaikenlaisista rakennustarpeista jonkinlaista majaa. Forssilla asui silloin jo Anni ja Jussi perheineen. Lea oli silloin noin viisivuotias ja nähdessään sieltä Forssilan mäeltä meidän siellä liikehtivän lähti kipaisemaan myös sinne. Ehkä oli saanut vanhemmilta luvan, koska viipyi siellä askarteluhommissa yhtä pitkään kuin me muutkin.
Mieleeni on jäänyt, kun Lea meidän muiden ihmeeksi alkoi laulaa laulua, joka ehkä silloin oli muoti-iskelmä. Lea lauloi täysin innoin ja rinnoin: ”Kuljen kummaa tietä, tummaa tuonne rakkaitten muistojen luo”. Se oli meidän mielestämme kauniisti laulettu ja laulatimme sitä vielä uudestaankin.
Ilta oli jo aika pitkälle kulunut, kun aloimme hankkiutumaan kotiin ja yöpuulle. Aurinko oli laskemassa ja taivaanranta punoitti kauniina. Ihastelimme sitä taivaanrannan ruskottamista. Lea sanoi lähtiessään, että se tietää sotaa, mummu sanoi niin. Äijänojan mummun ennustus toteutuikin runsaan vuoden kuluttua.
Lea oli varmaan vastaavanlaisessa tilanteessa, kun illalla
ruskotti, kuullut Hilman lausahtavan tuon hirmuisen ennustuksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti