Siirryn ajatuksissani siihen aikaan, kun olin 16 muun tytön kanssa täällä Ylikoskella kutomakoulussa v. 1946-47. Se oli hauskaa aikaa, paitsi ne viikot, kun Elli Ylikoski kuoli yllättäen. Se hiljensi liikaa olevaa riehakkuutta, jota aina tahtoo olla, kun paljon nuorempaa väkee on saman katon alla. Se aika vähän myöhemmin muutti odottamattomalla tavalla minun elämäni suunnan.
Alitajuisesti se alkoi, se ”suunnan” näyttäminen, jo sen koulun alkamisen ensimmäisinä päivinä. Oli tapaus, kun olin tallinvajasta hakemassa joitakin kangaspuiden osia, mihin puut oli ennakkoon tuotu. Näin isännän (me tytöt sanoimme aina isäntä ja emäntä, kun oli kyse Ellistä tai Jaakosta) astelevan myllytiellä. Pysähdyin katselemaan suoraryhtistä reippaasti astelevaa miestä sinne tielle. Minussa heräsi tuntemuksia, joita en itsekään oikein tajunnut.
Sitten, kun kaikki puut oli asennettu paikoilleen parin päivän kuluttua, oli jo loimet paikoillaan kaikissa puissa kolmessa huoneessa. Yhdet puut, isot mattopuut, vietiin Myllyrantaan. Lindströmiläisiltä oli vuokrattu tupahuone mattopuita varten, kamarin ja keittiön puolella asui vuokralaisena Kaharin Ainon perhe.
Minun ja Koskisen Annin puut oli asennettu maantien puoleiseen peräkamariin, minun puuni oli ihan ikkunan vieressä, josta oli hyvä näkymä pihatantereelle. Siinä kangaspuutuolilla istuessani minun silmäni vetivät aina sinne pihatantereelle, kun näin isännän siellä liikkuvan, aina.
Annille en voinut puhua tunnelmistani, liikuinhan kielletyllä alueella. Tällaista tunnelmointia kesti niin kauan, kunnes minut armotta ja tylysti siitä pudotettiin. Koulussa toimi viikottain kaksi järjestäjää, joiden työhön kuului koulun päätyttyä huoneiden siivous ja puiden kantaminen aamuksi uunien lämmittämistä varten täällä sekä Myllyrannassa.
Minun ja Annin järjestysvuoro oli kohta pian koulun alkamisen alettua. Opettaja sanoi meille, että kun tuotte tuvan uuniin puut, laittakaa niitä uunin päälle. Sieltä on hyvä aamulla sitten ottaa niitä, syttyvät hyvin. Meille alkoi sitten puiden kanniskelu. Me kannoimme tuvan uuniin kahdenkin päivän puut ja ladoimme muurin päällystän kattoon asti puita.
Seuraavana aamuna lähdimme hyvin aikaisin liikkeelle, uunit täytyi olla yhdeksään mennessä lämmitetty, ennen kuin teoriatunnit alkoivat. Ensinnä menimme Myllyrantaa lämmittämään. Oli saatu tuli sytytettyä siellä uuniin, niin vuokralainen, Kaharin Aino tuli kiukkua puhkuen meitä haukkumaan. Teiltä ei saa yön rauhaa, tulette tänne kollaan, pelotatte mukulatkin. Sanoimme, että aina uunin lämmittämisessä väkisinkin jotain kolinaa kuuluu ja sillä siisti.
Anni jäi Myllyrantaan lopettelemaan lämmitystä, minä lähdin Ylikosken uuneja sytyttelemään. Olin ottamassa halkoja uunin päältä, kun keittiön ovi aukeni ja isäntä tuli vihaisena tuvan puolelle, sanoi, että ”Ei teillä plikat kyllä järki paljoo päätä pakota, kun olette latoneet tuon uunin päällystän täyteen halkoja, yritättekö hajottaa tuon muurin. Sai sitten olla kyllä laitimmainen kerta, kun niin teette”. Sanoin, että opettaja neuvoi niin tekemään. Isäntä kehotti minua sanomaan opettajalle, että pyörtää pyhät sanansa. Samalla meni takaisin keittiön puolelle.
Olin niin sanotusti ”kuin puulla päähän lyöty”. Ihastuksen sädekehä hajosi siinä samassa, syvä kauna tuli tilalle. Hetken kuluttua Anni tuli Myllyrannasta, kerroin, mitä täällä oli tapahtunut. Anni sanoi, että on se kumma, heti kun nämä työt aloitetaan, niin joka paikassa haukutaan. Minä sanoin, että tuolle miehelle en enää koskaan päivääkään sano.
Sitten tuli se järkytys meille kaikille, kun emäntä
yllättäen kuoli. Me tytöt säälimme isäntää ja koko perhettä. Oli hiljaisia
päiviä, melkein kuiskaamalla puhuttiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti