Pohjoinen puhuu

 

Pohjoinen puhuu yhä. Koleaa, koleaa aina vaan. Pakkanen Puhurin poika ja Pohjan Akka harvahammas ovat yhdessä suunnitelleet tämän loputtomalta tuntuvan takatalven ja minä kun niin hartaasti olen odotellut kevään säveliä. Vappu on kohta ja leivostenkin pitäisi lyödä leikkiä täysin innoin ja rinnoin. 

V.A. Koskenniemi sanoo eräässä runossaan ”Kevättä meille tullut ei, tuli onnellisille muille. Ilosanoman taivaan linnuille vei maan mullalle, pensaille, puille”. Muistaakseni niihin aikoihin runoiltu, kun jatkosodan loppuessa Suomelle luettiin ankarat rauhan ehdot v. 1944 keväällä. 

”Kerran viel, kerran viel laulaa oi satakiel”, lauletaan eräässä mustalaisoperetissa. Minulle vaan ei laula tuo minun satakieleni, mustarastas, ei vaikka niin kauniisti sitä pyytelin niiltä, kun olivat pitkin talvea tarjoamillani aterioilla tuossa kuusen takana. 

Pilvimassoja liikkuu taivaalla, mutta ovat valkoisia, joten ei ainakaan lähitunteina ole sadetta odotettavissa. Aurinko armas vaan pysyttelee niiden takana. 

Tekisi mieli lähteä tuonne metsätielle kävelylle. Tunnen puiden kutsunnan, ihan oikeesti, näin on tapahtunut aina. Humistessaan ne puhuu, kun vaan hiljenee kuuntelemaan. Joskus tuulella, kun koko metsän orkesteri alkaa soida, sitä kuunnellessa lumoutuu. Kertakaikkiaan en tiedä, onko se kaikille sama, tai tuoko se kaikille samat tunnelmat. Minulle nämä tuntemukset ovat olleet aina. Jo silloinkin, kun karjapolkuja kulkiessani saattelin lehmäkarjaa kauaksi kytösaroille. 

”Tämä tarina on tosi”, sanoi Rautavaarakin eräässä laulussaan. Jos Elli-vainaa (Pajusen) eläisi ja sille kertoisin tunnelmistani, se nauraisi ja sanoisi ”Voi, voi, voi!” Semmoinen oli Elillä tapa. Se (hän) nauroi aina lapsuusaikoinamme meidän kaikella touhuillamme, kun itse oli jo hivenen vanhempi. Olimme Ellin mielestä kamalan lapsellisia. 

Kyllä me Ellin kanssa joskus ”talostelimme” meidän vanhan ison savusaunan seinustalla, kun ensimmäiset keväiset auringonsäteet sulattivat lumen saunan takaseinältä. Siihen sitten rakensimme asuinpaikkaa, lähellä olevasta liiveristä löysimme kivoja rakennuspuita ja saunanporstuasta löytyi vanhoja puukiuluja, posliininpalasia ym. Siinä sitten viihdyimme koko iltapäivän. Muistan vielä, kun varpuset lauloivat vaatimattomalla äänellään katon harjalla. Oli niin kovin kotoista että! 

Kevät oli aina ennen muinoin alkutoiminnan aikaa tulevan kesän varalle. Kaikkialla herättiin eloon tulevaa kesää ajatellen. Alettiin valmistelemaan meille mukuloille epämukavia kapineita kuntoon, kuten haraviin naulattiin uusia piikkejä. Sitten sitä tahkon pyöritystä, jota kiduttavaa hommaa me mukulat jouduimme vuorotellen suorittamaan. Siinä ei armoa annettu. ”Paremmin ja nopeampaa”, kuului isä-Väinön suusta. 

Ja mikä keväästä on vielä jäänyt mieleen, on se lumisohjoinen tie, joka oli hevosenlannalla päällystetty. Lähinnä myllymiesten hevoset olivat pitäneet huolen, että tie talven aikana tuli kunnolla siltä osin ”hoidettua”. Soselumi vielä antoi oman silauksensa sille. Mutta se vaan oli iloinen merkki, että nyt on kevät. Ja vielä, meidän koululaisten jalkineet eivät aina äiti-Fannyn mielestä olleet kovin iloista katseltavaa, joten jouduimme pihalumessa vähän tepastelemaan ennen sisään tuloa. 

Keväisin, vielä rekikelin aikaan, oli tuttu näky maantiellä, kun Korvaperän perukoilta oli lähdetty karjan rehun ostoon, kyselemään heiniä, pahnoja ja ruumenia elukoille, kun itseltä oli ladot tyhjentymässä. Joku kyselijä aina joskus ajoi meidänkin pihaan. Lähinnä ne oli pahnoja, joita joku kuormallisen sai. Meillä oli aina iso karja, joka piti huolen, että eväät tuli syötyä, mitä oli talven varalle koottu. 

Kevättulvat olivat aina meidän tenavien mielestä erittäin hieno kokemus. Voi sitä riemua, kun vesi nousi aina vaan korkeammalle. Ja ne valtavat jäälautat, jotka nielaisi armotta kaikki pienet sillat mukaansa. Meidänkin sillan kanssa oli joskus läheltäpiti tilanteita. Siellä isä-Väinö seisoskeli kuin Volgan vahti seuraamassa tilannetta ja näki, kun Äijänojan silta eräänäkin keväänä mennä keinutteli jäälauttojen seassa. Saman tien tulva nielaisi Kallion sillankin mukaansa tuosta vaan. Joitakin rikkoutumia meidän sillan arkkuihin oli eräänä tulvakeväänä tullut. Niitä sitten jokivarsilaisten kanssa korjailtiin. Oli se elämys nähdä pieni joki voimansa tunnossa, oli se! Me muksut emme tulvan haittavaikutuksista piitanneet. Meistä joki olisi saanut tulvia useamminkin. 

Sitten se taas alkoi hiljalleen asettua entisiin asemiinsa. Taas saatiin hyppiä kosken kivillä, joita sitten joen perkaamisen yhteydessä kangittiin tai räjäytettiin maailman tuuliin. Tässä pirstoutui iso vaalea kivi, joka oli kuivana aikana kuin tuvan lattia ja jolla kivellä pyykkipäivänä hangattiin miesten päällysvaatteita, mattoja, viljasäkkejä ym. 

Se laakea iso kivi oli meillä ”kolmen koplalla” mainio ”talostelupaikka”. Ne rentukat ja kivet siellä matalan kosken pohjalla, joita tongittiin jalokivinä, rentukoista valmistettiin kaulakoruja. Näin sitten oltiin prinsessoja tai muita hienoja naisia. 

Tämä oli yksi lapsuusajan muistoista, jossa joki näytteli suurta osaa. Sitten on ne talviajan laskettelumuistot joen rinteillä, jossa hääräsimme naapurien lasten kanssa. Kallion Paavo takareen ja Forssin Urho isänsä Vihtorin valmistamalla puureellä. Kouluaikana laskiainen oli ainoa hiihtolomapäivä. Samoin nykyisen syysloman sijaan annettiin pari kolme päivää perunannostolomaa. Tuli sitten hyödynnettyä nekin päivät, eivätkä turhaan koluamiseen. 

Niin se oli silloin. Tyytyväisiä oltiin siihenkin, sai edes aamulla nukkua vähän pitempään. Eikä aina osunut ne perunasäätkään juuri niille päiville. 

Muistan erään perunatalkoopäivän Korpelan perunapellolla, tai lähinnä muistan sen päivän siitä, kun perunat olivat jo kellarissa ja talkooateria syöty, niin me nuorempi talkooväki, joita meitä oli runsaasti mukana, (Liekö ollut silloin perunaloma meneillään?) päivääkin oli vielä jäljellä, ei lähdettykään samantien kotimatkalle, vaan aloimme juoksemaan piiloleikkiä. Sitä sanottiin karttusillaoloksi. Siinä oli mukana pikku-Toivo ja pikku-Rauni, Moision veljekset, melkein kaikki kylän kouluikäiset mukulat. Mekin Ellin kanssa olimme ”bileissä” mukana. 

Vanhemmat talkoolaiset alkoivat pellolla jo loppuvaiheessa hieroskelemaan selkäänsä. Meitä ei haitannut yhtään, jaksettiin vielä tunnun verran juosta piiloleikkiä pitkin metsiä, joita oli talon ympärillä ja näinollen erittäin kivoja piilopaikkoja löytyi. 

Perunan viljelyalat olivat silloin suuret. Joka talossa ja torpassa oli paljon kuluttajia. Sellaista se oli meininki vielä pitkään sodan, tai sota-ajan jälkeenkin, kunnes koneet tulivat vähitellen apuun. 

Muistan ne meidän Mäkelänkin täysinäiset perunalaarit siellä kellarissa, johon ei koskaan kovakaan pakkasherra päässyt tuhojaan tekemään, niin hyvin se ovi suojattiin rukiin lyhteillä. 

Voi niitä aikoja, voi niitä aikoja, tahtoisin ne elää uudelleen. Taikka sitten en!