Heimon päivä

 

Heimon nimipäivä. Hämärä, utuinen päivä, nollakeli. Katselen ikkunasta vastapäiseen metsään näkysikö tonttuja punapiippoineen vilistävän puiden välissä. Mikä riemu se olisikaan, kun voisi nähdä edes yhden tonttu-ukon, joita lapsuusaikanani näin hyörivän puiden ympärillä heti, kun silmäni kiinni laitoin. 

Näin siinä sitten muutakin metsän väkee. Kuusivuotiaana osasin jo selvästi lukea. Silloin kaikki sadut, joita ahkerasti luin aina kun vaan oli mahdollista, alkoi elää voimakkaasti mielikuvitusmaailmassani. Muistan, kun eräänä jouluna sain jouluaattona pukilta mm. joululehden, jonka nimi oli joku Joululehti lapsille ja josta lehdestä eräs satu jäi ikipäiviksi mieleeni, ”Metsänväen joulu”. Sitä luin ja luin, oli siinä runoja ja muitakin tarinoita, mutta se Metsän väki, se ylitti Punahilkka -sadunkin ja monet muut lukemani tarinat. 

Terttu muisteli joskus joulupukilta saamaansa joululehteä, jonka nimi oli ”Pääskysen joulukontti”. Terttu luki lapsena myös satukirjoja, joita Olavi toi meille Korvaluoman kirjastosta, joka sijaitsi koululla. Isä-Väinö oli jostakin joululehdestä oppinut runon, jota pikkusievässä ollessaan laususkeli muiden runojen ohella ja joka jäi minunkin muistiini: ”Et silloin pieni pääsky sä laula riemuiten, kun maas on kylmä talvi ja maa on valkoinen. Vaan silloin Niilin luona sä surren oksallas pääs siipeis suojaan  peität, näät unta Suomesta”. Se tuntui kovin surulliselta, tuli sääli pääskyraukkoja, niiden Suomen ikävöintiä. 

Vähän myöhemmin, kun Sylvian joululaulusta tuli valtavan suosittu, minulle tuli samat tunnelmat kuin aikaisemmin tuota pääskyrunoa kuunnellessani sekä lukiessani. 

”Sydämeen joulun teen” on tällä kertaa, tänä aikakautena erittäin suosittu ja koskettava joululaulu. Sitä lauletaan kaikkialla. Kaksi kevyen musiikin herraa on saanut monen sydänkanteleen soimaan. Ovat varmaan sydämestään olleet itsekin siinä tuntemuksessa mukana, muuten ei tuollaista synny. 

Siinä vaan vähän runoa ja musiikkia näin joulun alla. 

Tertun myllymökki seisoo töyräällään hylätyn näköisenä. Odottaa, että edes joku tulisi tervehtimään ”pirttiin pienoiseen”. Pystyssä mökki seisoo kuitenkin vielä ylväästi, vaikka ajan hammas on paljon purrut sitäkin kaikkine vaiheineen. 

Näen sieluni silmillä sitä vanhaa Myllärin väkeä, ennen kiiskisläisten aikakautta eläneitä. Näen Martin ja Niilon, Tyynen ja Saiman, vielä Viljonkin, joka ei toiminut myllärinä. Oli sellainen herran näköinen, aina pyhävaatteissa. Sanottiin, että ”Viljo kulkee puhujamatkoilla”, kun on kommunisti. 

Näin minun lapsuudessani tavattiin sanoa, kun tuli Myllärin Viljosta puhe. Mylläriläiset olivat mukavien ihmisten maineessa, vaikka he sodan jälkeen vastoin muun kyläyhteisön mielipiteitä toimivat innokkaasti silloisen äskoodeeällän riveissä , etenkin Martti ja Tyyne. 

Isä-Väinö ja Martti olivat hyvät kaverit, samoin Tyyne tapasi käydä meillä aina joskus kylässä ja äiti poikkesi Metsämaalla joskus pyöräillessään lähinnä Kirkolla. Lindströmiläiset muuttivat asumaan Metsämaalle vähän ennen sotia rakennettuaan talon ostamalleen maakaistalle, minkä myivät Karkusta kotoisin olevalle Vesalan perheelle. Myllyn he myivät v. 1949 Hankasalmelta kotoisin olevalle Kiiskisen perheelle. 

Lindströmin väki hajaantui kuka minnekin. Suurin osa sisaruksista muutti Turun lähelle, heistä minun laskelmieni mukaan oli siihen aikaa elossa ainakin 10 sisarusta. 

On aivan ihme, että tuo mökki aikoinaan on pystynyt pitämään hengissä tuollaisen lapsilauman ja on ihmeteltävää, että säästyivät sen ajan vitsaukselta keuhkotaudilta, joka tähän Ylikosken perheeseen niin ankarasti iski. 

Ajattelen, että Myllärin lapsilla aikoinaan siellä rannassa perheen asuessa lapsilla on ollut ihanteelliset leikkipaikat kesäisin. On ollut kosken kivet, joita mekin Mäkelän lapset aikoinamme paljon käytimme leikkeissämme siellä Mäkelän sillan liepeillä. Siitä kosken kiviä myöten oli niin mukava loikata läheiseen metsäänkin. 

Myllärin Saima kertoi minulle joskus, kun satuimme yhtä aikaa Kiiskisen Sylvin kahville, sanoi siellä joen takana metsässä olevan ison kiven, jota sanottiin Manun kiveksi ja siellä he mukulana kävivät teuhaamassa. Minun tietoni mukaan ja näkemykseni mukaan siellä joen takana on kaksikin vähän samanlaista isoa kiveä, kumpi sitten lienee se Manun kivi? 

Kivi on saanut nimensä varmaan entisen myllärin mukaan, hänen nimi on ollut Manu (Manasse). Lieneekö ollut Moision Maijan mies kysymyksessä?