Raivalan sukulaiset

 

Ponnahti vielä tuolta mielen sopukoista pinnalle Helmisellä vierailuajaltani eräs erikoinen leikki, kun minä, Lilla ja Terttu aloimme, tai keksimme leikin, jolla esitimme kolmijalkaista Selmaa. Luultavasti aihe lähti Viinamäen Selman kuolemantapauksen tiimoilta. Puimme Helmisen puodissa kaikenlaisia lumppuja päällemme ja jollakin tavoin houkuttelimme pienimmät tyttäret Siirin ja Annikin sinne puodiin katsomaan. Silloin aloimme esittää kolmijalka-Selman osaa. Pöö, pöö ja huhuu! 

Tyttäret lähtivät huutaen sisälle, mistä Teo tuli meitä nuhtelemaan. Sanoi, että Eilanko kotkotuksia nuo tommoset on, että pelotellaan huonompiansa. Lähdette sieltä ja heti. Emme sitä leikkiä ihan siihen paikkaan jättäneet, leikimme sitä vielä myöhemminkin, mutta ilman peiton rytkyjä. Pienimmätkään eivät enää kauhistuneet. 

Taas siitä matkasta kotiuduttuamme yritin sitä selmaleikkiä saada pystyyn kotonakin, mutta en saanut siihen muita innostumaan ja se homma kuivui kokoon, niin kuin sanonta kuuluu. 

Helmisellä oli paja puodirakennuksen lähettyvillä, missä Teo paljon askarteli. Meitä oli kielletty sinne omin päin menemästä. Minä olisin sinne kovin mielelläni halunnut mennä katsomaan, mutta Lilla ja Terttu sanoivat, että isä on sanonut, että sinne ei saa mennä, ettei tule mitään vahinkoo. 

Sitten siellä oli metsän reunassa Välimäentien varrella iso musta riihirakennus, josta Lilla ja Terttu sanoivat joskus kuulevansa kummitusääniä. Sinne ei uskallettu mennä päivälläkään. Sen vaan muistan, että siellä oltiin joskus ”rosmariihellä”, kun Teo omisti rosman ja moottorin. Rosma oli se laite, jota täälläpäin sanottiin tappuriksi. 

Helmisen Teo oli hiljaisen oloinen mietiskelijä. Minulle on Teo-enosta jäänyt muistikuva, jossa Teo istuu tuolilla Helmisen tuvassa, polttelee tupakkaa, katse luotuna tiukasti johonkin etäisyyteen, mitä mikään hälinä ei häiritse. Teo oli hyväntahtoisen oloinen, lapsilleen hyvä perheen isä. Siellä lapset uskalsivat sanoa jopa isälleen vastaan, mitä joskus ollessani jo vähän varttuneempi ihmettelin ja mikä meillä ei olisi tullut kuuloonkaan. 

Jos meistä joskus joku yritti vähän vastahankaa, niin heti tuli se tuttu ärjäisy, että ”Tahdokkos, että hairaan korviis kiinni?” 

Samoin oli Riku Holmalassa hyväntahtoinen lapsiaan kohtaan, mistä Elle on monta kertaa isäänsä kiitellyt. Äidiltänsä Elle kertoi joskus saaneensa tukkapöllyä. Äidille mekin uskalsimme pistää aina joskus hanttiin, mutta sillä oli hyvä ase meitä vastaan siinä, kun se meni aika herkästi kantelemaan Väinölle. Silloin tiedettiin tukkia suumme. Johonkihan sitä lastenkin täytyy joskus tunteensa purkaa, muuten se on täyttä alistamista. Sydän kylmänä sitten silloin tällöin meistä joku sai odottaa, että mitä seuraa Fannyn kantelemisen tuloksena. 

On näitä muistelmia tullut kirjoitettua vähän muualtakin kuin Raivalasta. Raivalan sukulaiset ovat aina olleet hyvin tärkeä osa tätä elämän taivallusta minulle aina lapsesta asti, aina siitä asti kuin vain suinkin voin muistaa. Helmisestä on kohta vaan enää rauniot jäljellä muistuttamassa entisestä elämästä. Helmisen ympärillä ennen olleista mökeistä on useampi hävinnyt ajan tuuliin, kuten Kulmalan, Ruusalan, Vierikon ja suutari-Vikin harmaat mökit. 

Hakala elää kukoistuskautta Helmisen Karin kesäpaikkana. Rakennukset on kunnostettu, pihamaa on laitettu kauniiseen kuntoon. Kylä ja tienoot vaan ovat hiljentyneet niin kuin vähän kaikkialla maaseudulla. Lapset eivät enää juoksentele pitkin ketoja ja polkuja, eivätkä naapurit käy toisissaan. 

Unissani vielä joskus käyn Raivalassa, milloin Helmisellä, joskus vierailen Holmalassakin kunnes herään ja olen pettynyt, kun se olikin vain unta.