”Antti aisoilla ajaa!” Tämä nimipäivä ajoittuu marraskuun viimeiselle päivälle, joten aikaisemmilla vuosikymmenillä oli tavallista, että marraskuun lopulla ajeltiin jo reellä yleisesti ja mahdollisesti. Se lumi sitten pysyikin jo koko talven. Lumen tultua talven mukana reimiläiset alkoivat vedättää ladoistaan Reiminmaalta heiniä reslareet hevosten perässä. Näin tekivät meillekin mukavan tien kelkkailulle, viilettää läpi lumisen metsämaiseman Reimin aukealle asti. Meillä oli sellainen isohko kelkka, joka oli sekasikiö potkukelkkaa ja pientä rekeä. Sillä sitten vuoroteltiin silloin, kun sattui olemaan luistava keli.
Jokiniemen Iisakistakin muistan Iisakin pikku reen yhdistettynä Iisakin olemukseen. Tällaisena Iisakin hahmo on jäänyt muistini sokkeloihin, aina reen kanssa, millä Iisakki haki meiltä puintijätteitä, ruumenia. Se meidän kelkka oli kuin kaksoisveli Iisakin kelkalle. Tällä samaisella kelkalla sitten kuskattiin maitotonkka tienvarteen, tähän kyytiin saatettiin heittää vielä toinenkin maitotonkka riippuen siitä, kuinka lehmät kulloinkin olivat anteliaalla päällä. Usein oli kaksikin lehmää muutaman viikon yhtä aikaa ummessa ennen seuraavaa poikimista. Näin olivat tuottamattomia sinä aikana ja silloin niille ei sitten mitään herkkuruokiakaan tarjoiltu, esim. väkirehua, joka oli lypsätysrehu. Näin yleisesti lehmien suhteen toimittiin.
Kyllä meillä potkukelkkakin oli, mutta sillä ei saanutkaan joka paikassa rynkyttää. Hyvillä kelkkakeleillä tehtiin pitkiäkin matkoja. Muistan nuoruusiässäni käyneeni potkurilla Kirkollakin. Samoin Elli ja Terttukin kelkkailivat asioillaan Kirkolla. Silloin tiet eivät olleet sulia auraamisesta huolimatta. Jonkinlainen jääkerros peitti tien pinnan. Salonharjukin oli kiva laskettaa. Autoliikennekin oli pientä nykypäivään verrattuna. Miehet eivät potkurilla kylille lähteneet. Harvoin siellä muutenkin kävivät, silloin ottivat polkupyörän kulkuvälineeksi talvellakin.
Kelkastapa tuli mieleeni eräs Kallion piikatyttö aikoinaan. Hän oli nimeltään Kelkkalan Eeva. Meillä oli samaan aikaan palveluksessa Länsimäen Eeva Piimätien varrelta, vaikka siihen aikaan ei nimitystä Piimätie vielä tunnettu. Nämä Eevat olivat keskenään hyviä kavereita, kävivät toisissaan aina, kun vaan mahdollista. Opettelivat tanssiaskeleitakin meidän suulissa kesäaikana, sitä menoa me mukulajoukko mielenkiinnolla seurasimme, tietysti.
Tällä Kallion Eevalla oli tapana heittää tuota hei-nimitystä
vähän joka tilanteessa. Sen olivat huomanneet kylän nuorukaispojatkin ja eikös
vaan tuota Kallion palvelijaa alettiin kutsua Hei-Eevaksi erotukseksi meillä
piikomassa olevasta Länsimäen Eevasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti