Joulukorttikauppaa

 

25.10.2009 

Kesäaika päättyy ensi yönä. Taas kellojen pyöritystä! Kolea pilvinen sää, ei kuitenkaan sada vettä eikä lunta. Ruoho viheriöi vielä vähän joka puolella. Luonto on tyyni, ei tuulen häivää ole ilmassa. Valmistuu taas vähitellen talven viettoon koko mahtavalla olemassaolollaan herätäkseen taas eloon kevään tulen. Näin se tapahtuu nyt ja aina. 

Jouluaika lähestyy taas kerran, tästä tulee mieleeni se, kun joulun lähestyessä lapsuusaikana sanomalehdessä alettiin tarjoilla joulukortteja tilattavaksi. Kalevi katsoi siinä tilaisuutensa tulleen ja alkoi äidiltä kinuta rahaa korttien tilaamiseen. Viimein äiti myöntyi ja antoi korttirahan. Kalevi tilasi kortteja pakan, joka kantoi nimeä ”Pieni koko, kullattu, hyvin kaunis”. Se oli minusta tavattoman runollinen mainos tai esitys. Kortit tulivat aikoinaan. Sitten alkoi niiden kaupittelu, vuoroin minä ja vuoroin Terttu olimme myyntikavereina. Talosta taloon poikettiin, kaupat syntyivät joskus ja joskus ei. Mäkisen eli Kaharin Kallella ei ostettu eikä muistaakseni Haapakoskellakaan. 

Terttu muisteli Kalevin kauppakaverina ollessaan käyneensä ainakin Moisiolla. Siellä Vanha-Maija oli ostanut muutaman kortin, hakenut rahan jostakin patjansa tai tyynynsä alta. Jonkin verran korteilla tienattiin, koska sen jälkeen lehdessä oli taas ilmoitus, jossa tarjottiin kaikenlaisia lasten leluja. Laskimme, että rahat riittävät pariin kapineeseen, toinen oli joku leijonakuva ja toinen nimeltään Nakke Nakuttaja. Ne tulivat taas postissa pienessä paketissa. Leijonan kuvan kohtaloa en muista, mutta Nakke Nakuttaja hajosi hyvin pian käsiin. Se oli sammakon muotoinen pieni hyppijä. Muistan sen vaan jollakin veivaamisella muutaman kerran hypähtäneen, sen jälkeen teki kerta kaikkiaan lakon. Se mureni muutenkin käsissämme. Lyhyt oli ilo Nakuttajasta, millä Isä-Väinö vahingoniloisesti naureskeli. 

Ne joulukortit olivat tosiaan kultareunaisia kauniita pieniä kortteja, tunnen vieläkin sen hyvän tuoksun, mikä niistä korteista lähti. Oli muitakin korttikauppiaita joulun alla. Karhuperältä isot pojat kävivät myös joulukorttikaupalla, niillä oli valikoimatkin isot, oli tavallisia, vähän isompia ja pieniä kortteja.

Oli joululehtikauppiaitakin, ne olivat yleensä aikuisia. Yksi joululehtikauppias oli ylitse muiden, jonka muistan, Lehtilän Väinö. Väinö kävi aattopäivinä kauppaamassa lehteä, jonka nimi oli Pienviljelijän Joulu. Väinö oli silloin vasta nuori kloppipoika, mutta olivat meidän taatan kanssa puoluetoverit, joita Isä-Väinö ei kovin hyväksynyt, eikä kovin hyvin Lehtilän Vihtorikaan. Olavi kyllä muisteli, että Vihorikin jossakin vaiheessa olisi ollut kallellaan sinne Yliruusiin päin. 

Minun lapsuudessani muistettiin joulukorteilla hyvin vähän sukulaisiakaan. Postissa tai postin kautta joillekin tädeille ja sedille kortit lähetettiin ja saatiin. Meillä koulussa oppilaiden kesken oli oikein korttien jakomuoti. Melkein kaikin kirjoitimme kortit toisillemme, laitettiin salaa pulpetin laatikkoon. Vuosikymmeniä myöhemmin olimme Taulun Veikon kanssa joskus samaan aikaan Jokelan Veikolla käymässä. Aloimme muistelemaan kouluaikoja. Veikko sanoi hänellä olevan vielä tallella joulukortti, jonka minä olin hänen pulpettiinsa laittanut. Kaipa minäkin olin vuorostani Veikolta joulukorttitervehdyksen saanut, mitä en muistanut. Joulun edellä koulun eteisessä korttikauppa kävi vilkkaana, kellä nyt oli, jolla ostaa. Me saimme joskus taatalta muutaman kolikon, etenkin silloin, kun se oli pikku hiprakassa. 

Myöhäissyksyisin kylä hiljeni aina. Työt oli taas kerran pelloilla suoritettu, väet kokoontuneet sisätiloihin. Aina silloin tällöin joku myllymies oli säkkineen ja hevosineen tiellä liikkeellä, aika paljon tunnistettiin, kenen hevonen oli liikkeellä. Jopa joidenkin korvaperäläistenkin hevonen tunnistettiin. Meillä Mäkelän ikkunoista oli tavattoman hyvät näköalat tielle ihan yli Sorrinperän ja toisaalta oli näkymät Forssilan ja Äijänojan suuntaankin. Silloin ei puskistot ja muu kasvillisuus ollut vallannut alaa kaikkialla niin kuin nykyään on asianlaita. Meidän ikkunasta näki silloin jo Kaharilta (Lehtilän Eevan talo) asti, kun liikkuja tuli kävellen tai pyörällä tai hevosella. Usein tunnistettiin jo sinne asti sekin, onko tiellä liikkuja meille tuleva. Tiedettiin, että kulkija on milloin Marja-Pappi, milloin Tampereen kauppias, joka kulki pienellä hevosella ja jota me muksut mentiin jo joskus sillalle asti vastaan, mistä asiasta se oli hyvillään. Äiti-Fanny ei varmaan aina ollut kovin hyvillään, se tiesi ylimääräistä monenlaista vaivannäköä. Aina yökortteeri järjestyi.

Kun tuli lunta ja rekikelit, joka keli alkoi jo usein marraskuulla, liikennekin tiellä vilkastui. Jotkut kävivät hevosella kyläilymatkoilla sukulaisissa tai lähdettiin asioimaan Kirkonkylällä. Autoja liikkui hyvin harvoin, ainakin syrjäkylillä. Usein hevonenkin oli kauhuissaan, kun auto sattui tulemaan vastaan tai ajoi ohi. 

Muistan erään hevosajon, jonka jouduimme Ellin kanssa tekemään Kirkolle, silloin elettiin jo sota-aikaa. Meille tuli taas eräänkin kerran kansanhuollosta lihan luovutusmääräys, joita tuli silloin joka taloon, jossa karjaa oli. Vanhemmat päättivät, että minä ja Elli saisimme lähteä viemään hevosella isoa hiehoa luovutuspaikalle. Sinne oli sitten lähdettävä, vaikka kauheelta se tuntui. Hieho kallistettiin isoon laatikkorekeen ja köytettiin siihen ja lähdettiin. Se oli henkisesti ja ruumiillisesti erittäin raskas matka, Hieho yritti rimpuilla monet kerrat ylös ikävältä makuusijaltaan. Minun tehtäväni oli yrittää pitää hieho paikoillaan. Elli oli hevosen ohjaksissa. Matka kesti kamalan kauan. Viimein päästiin perille. Vastaanottopaikka oli siellä, missä nykyään on helluntaikirkko. Hieho parka oli niin jäykistynyt, että ei jalat tahtoneet ensinnä kantaa, kun se reestä pois saatiin. Sitten vaan välittömästi takaisinpaluulle. Minulla oli monta päivää sen jälkeen tavattoman paha olo. Omatkin paikkani olivat kipeytyneet, niin voimakkaasti jouduin sitä hiehoa pitämään aloillaan. Henkinen puoleni kärsi voimakkaasti eläinparan takia. 

Myöhään syksyllä sisähommiin siirryttäessä otettiin sitten rukit ja pellavat ja villat esille ja alkoi käsitöiden teko. Melkein joka talossa ja torpassa rukit hyrräsivät. Mekin kun aikuistuimme vuorollamme, me kolme, Elli, minä ja Terttu (Sirkka ei näissä talkoissa enää kovin mukana ollutkaan). Tuli paljon näkyvää käsitöidenkin suhteen, kudottiin pellavakankaita, kehrättiin sukka- sekä muita villalankoja. Kun joulu tuli lähelle, rukit ja villat vietiin jouluajaksi kuistin komeroon, kunnes joulun jälkeen alkoi taas hyristä.

Karjaa oli aina niin paljon, kun paikkoihin vaan sopi ja mahtui. Navetassakin oli tavattoman paljon aina työtä. Oli talvia, että jouduttiin joesta vedättämään vesi karjalle, kun kaivovesi kävi vähiin. Se oli paljolti minun ja Kalevin tehtävänä. Kaksi kertaa päivässä noudettiin vesikuorma navettaan. Kaivosta riitti ruoka- ja juomavesi. 

Muistelen kaiholla sitä vanhaa kaivoa siinä vanhan liiverin lähettyvillä ja muistelen sitä vanhaa tilavaa puuliiveriä, jossa monet leikit leikittiin. Se mutkitteleva Sorrinperän kylätie, se on aina ollut rakas soratie. Sen tienpäällä on niin paljon elämää eletty, menty ja pelattu, tavattu ja jälleen loitonnettu. Souvarit laulavat: On Pariiseja täynnä tämä maa, joka kylää Eiffel-torni koristaa, joka ainut soratie alta Riemukaaren vie, on Pariiseja täynnä tämä maa.