Kohtaaminen pimeässä

 

25.9.2009 

Kolea sää, syksy on tullut ja myrskyilee niin kuin jossakin laulun sanoissa sanotaan. Ruska tekee tuloaan voimakkain värein. Yksin kotona, Terttu on ollut taas tänään Myllyrannassa syystöitään lopettelemassa. Kaikenlaisia pieniä tapahtumia, niin kuin elämänmenoon kuuluu. Televisio pauhaa vaalirahasotkuasiasta väsymättä. Toimittajat tekevät kaikkensa, että kansalaisten usko politiikkoihin huojuisi mahdollisimman paljon. Tuntuu olevan oikein lempilapsi tuo vaalirahasotkun jauhaminen ja kansalaisten kiihottaminen. Se siitä ja kyllä tämä tästä, sanoi Väinö muinoin. 

Puolukkametsälle mieli palaa, vaikka niitä ei kovin runsain mitoin Luoja ole tänä syksynä tuonut tarjolle. Tuo polvikaan ei kyllä oikein pidä metsässä tallaamisesta. Hieno on tunnelma syksyisessä metsässä, on kuin kirkossa, puiden humina soi urkujen lailla. Pitääkin ennen kuin haavanlehdet varisevat taas tänä syksynä ottaa pyörä ja pyöräillä tuonne luonnonpuistoon kuuntelemaan haapojen hymniä, kun jättiläishaavat antavat syksyn konserttinsa. Se on minulla jokasyksyinen tapahtuma. Se konsertti riittää minulle, se on luonnon oma konsertti. 

No niin. Tihkuttaa hieman hienoista sadetta. On aika hämärää kello viisi iltapäivällä. Kirjoitan ja kirjoitan vaan, kun on hiljaista ja tämä kynä melkein vaatii kirjoittamista. 

Muistan erään syksyisen tapahtuman, mistä lieneekin tullut mieleeni? Menin eräänä myöhäissyksyn iltana Karpoffin Hiljalle pukua sovittamaan, olisinko olut 20 -vuotias silloin. Lähdin kävellen navetta-askareitten jälkeen, kun pyörää ei ollut käytettävissä. Ilta oli niin sysipimeä ja sumuinen kuin olla saattaa, ei ollut edes taskulamppua. Taskulamppukin oli silloin vielä harvojen omistama kapine. Tie oli kumminkin tuttu, oli joka kuoppa ja mutka tullut tutuksi. Metsätaipale Korpelan kohdalla kyllä vähän arvelutti, että kuinka siitä selviää ilman kummitusuhkaa. 

Eteenpäin vaan taivalsin innokkaasti, kun oli uusi ”tanttu” innoittajana, mikä oli harvinaista silloin, kun elettiin sota-aikaa. Jos kauppaan tuli kangaspakka, se meni kyllä heti saman tien. 

Olin menossa Ylisen kohdalla hieman risteykseen päin, kun kuulin pimeyden seasta jonkun tulevan vastaan kävellen ja ilman taskulamppua. Olin vähällä törmätä Ylikosken Jaakkoon. Jaakko kysyi, että kuka tulee. Minä vastasin vaan, että minä, joten äänestä tunnettiin. Kerroin, että olin menossa Hiljalle pukua sovittamaan. Muistan, että Jaakko sanoi tulevansa Kannistosta, olevansa lomalla. Siinä vähän kummasteltiin sitä valtavaa pimeyttä ja jatkettiin matkaa tahoillemme. 

Tämäntapaisia pikku tapahtumia sattui kaiken aikaa, tällaisia pieniä kohtaamisia, mutta ne yleensä unohtuivat heti. Jostakin syystä tätä tapahtumaa en unohtanut, se on säilynyt mielessäni läpi elämän. Minulla oli koko illan kummallinen outo tunne, jota en osannut itselleni selittää. On kuin jotakin olisi silloin jo tapahtunut, jotakin ennustusta tulevasta. 

Toinen kummallinen juttu tapahtui silloin, kun oltiin Ylikoskella kutomakoulussa. Oli koulun alkamisen ensimmäisiä päiviä, kun kanniskelimme tallin vajasta kangaspuita sisälle koko joukko. Kesken puiden kantamisen pysähdyin katselemaan, kun isäntä (silloin puhuttiin vain isännästä ja emännästä) meni myllytietä suulille päin suoraryhtisenä ja reippain askelin. Jäin jopa ihaillen tuota käyntiä katselemaan. Taas tunsin jotain outoa tuntemusta, jota en itsekään oikein tajunnut. Niitä tuntemuksia oli pitkin aikaa, kun siellä koulussa oltiin. 

Sitten kun koulu oli loppunut ja Jaakko oli leskimies, minun tuntemukseni hävisivät. Jaakko puolestaan kertoi myöhemmin, kun näistä asioista keskusteltiin ja muisteltiin, että hän leskeksi jäätyään ajatteli, että saisi tuon Mäkelän Eilan. Hänellä ei ollut rohkeutta tulla jonkin tekosyyn nojalla käymään, vaikka mieli teki tulla. Kunnes sitten kaitselmus, tai kohtalo, määräsi asioiden kulun.

Sen sysipimeän illan pieni tapahtuma jäi tuonne muistojen joukkoon erikoisena tapauksena minulle, jolla se aiheutti jonkinlaisen tunnekuohun. Vastaa tulee mies, jolla on perhe ja on kuka tahansa saman kylän mies. Ajattelin silloin ja ajattelen joskus vieläkin, että mitkä kohtalon voimat olivat silloin liikkeellä. Varmaankin silloin laskettiin perusta tulevalle aavistamatta ja tietämättä. 

Tässä tuli elämäkertatarinaa, vaikka alun pitäen ei pitänyt tulla ja tämä tarina kun on vielä tosi.