Pyhät on pihlajat pihalla, sanotaan jossakin runon säkeessä, liekö lainattu Kalevala-teoksesta. Muistan, että pihlajapuita vielä minunkin lapsuudessani pidettiin erityisarvossa. Etenkin meidän mummu Vilhelmiinan suosikkipuita oli pihlajat. Oli kolme pihlajaa, jotka olivat erityisasemassa meidän tantereilla. Yksi iso pihlaja kasvoi navettarakennuksen Äijänojan puoleisessa päädyssä. Tietysti senkin juurella leikit leikittiin. Sitä sanottiin isoksi pihlajaksi.
Toinen, jota sanottiin pikkupihlajaksi, kasvoi navettakeittiön vastakkaisella puolella, pirttirakennuksen puoleisella reunalla. Siihen ripustettiin aina talvisin talipalat linnuille sen pihlajan oksille, omasta takaa kun lintutalia aina saatiin teurasjätteenä. Se oli muutenkin tavattoman tuuheaoksainen kaunis puu. Silloin, kun oli hyvä pihlajanmarjavuosi, se hohti kuin kaunein taideteos punaisine marjoineen.
Navetan päätyllä oleva pihlaja, samoin kuin sillan vieressä oleva pihlaja eivät olleet niin kaunisoksaisia kuin pikkupihlaja oli. Siltapihlajan juurella ei leikitty, siinä kasvoi pitkä heinä ja pelättiin käärmeitä.
Siihen aikaan karja piti hyvän huolen siitä, että ei pihlajatkaan päässeet kovinkaan ympäristöä kaunistamaan.
Iso- ja pikkupihlaja ovat jo kauan sitten Mäkelän tantereilta hävinneet, mutta siltapihlaja näyttää sinnikkäästi pitävän pintansa ajan myrskyjä vastaan. Jos vanha runko lahoo, tilalle kasvaa kannosta kohta uusi vesa ja näin elämä jatkuu sen pihlajan kohdalla ties kuinka kauan vielä.
Ei ole enää olemassa sitä isoo kiveäkään, joka oli siinä teinmutkassa suulin lähellä ja joka auttoi meitä kiipeämään pyörän rungon yli silloin, kun kukin vuorollamme opettelimme pyörällä ajoa isän vanhalla polkupyörällä.
Pihlajan marjat oli meidän leikkeissämme erittäin tärkeitä.
Niistä rakenneltiin kaikenlaisia mielikuvitustuotteita, esim. saatiin hienoja
kaulakoruja hienoille naisille samoin kuin lumpeenkukistakin, kun niiden aika
oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti