Syksyinen tarina

 

Syksyinen tarina, tai oikeastaan syysöinen tarina, joka yhtenä tarinana muiden joukossa on jäänyt mieleen ja jota Tertun kanssa vielä hiljattain muistelimme. Nukuimme tapojemme mukaan puodissa kesät me nuoriväki Koti-Mäkelässä. Kesät olivat siihen aikaan melkein aina hyvin lämpimiä. Talvet kyllä antoivat paukkua, oli pitkiä ankaria pakkaskausia, välillä lumituiskuja. Sinäkin vuonna, josta tämä muistelma on, nukuimme alkukesän silloinkin Tertun kanssa päätypuodissa. Syksyn edetessä ja ilmojen jo huomattavasti viilentyessä muutimme, tai nostimme sänkymme toiselle kuistille, niin kuin sitä kuistia silloin kutsuttiin. Siellä oli huomattavasti lämpimämpi kortteeripaikka. 

Eräänä yönä, kun olimme siellä jo pari kolme yötä nukkuneet, heräsimme yöllä siihen, kun ovea yritettiin kiskoa auki voimakkaasti, ovi oli onneksi haassa. Kun ovi ei auennut, kuistin laajan ikkunan taakse ilmestyi kaikesta päätellen miehen hahmo, joka pimeänhämärässä yritti tirkistellä, että näkyykö siellä kuistilla ketään. Olimme aivan hiljaa. Viimein kuulimme, kun pyörä otettiin maasta ja lähdettiin ajamaan pois. Kenenkään ei pitänyt tietää, että olemme sänkymme sinne kuistille muuttaneet. Asia jäi arvoitukseksi. Todennäköisesti tämä yöllinen vierailija meistä jompaa kumpaa tavoitteli, tai sitten oli niin, että Pajun Vilho Elliä tarkkailemaan. 

Kyläkulttuuriin kuului siihen aikaan jonkinlainen aittaromantiikka. Meidänkin oven takana aina joskus käytiin koputtelemassa kesäisinä öinä. Nämä tällaiset koputtelijat olivat yleensä lähiseudun nuorimiesporukkaa, jotka pitivät hauskaa käymällä tyttöjen ovien takana koputtelemassa.

Mutta sen syksyn arvoitus jäi ratkaisematta. Omalta kohdaltani epäilin kävijää Korpelan Oivaksi, mutta mistäpä Oivakaan meidän sängynmuuttomme tiesi, kun en ollut Oivan kanssa juttuväleissä ollut pitkään aikaan. 

Siihen aikaan elettiin ja asuttiin pienissä kyläympyröissä, melkein kaikki tapahtumat käytiin siellä kyläympyröitten sisällä. Syksyiset perunatalkoot olivat jokavuotinen tapahtuma, kun käytiin talosta taloon perunamailla Karhuperää myöten. Omat puintityöt kun oli tehty, niin sitten alkoi perunakiertueet joko satoi tai paistoi. Siellä perunamaalla oltiin joskus jopa räntäsateessakin. Sen takia aina puettiinkin vahvasti sateen varalta. Perunamaaväki oli aina hyvin ahkeraa porukkaa, kaikki pisti parhaansa ja useimmiten ne perunat tulivatkin aina ennen pimeän tuloa ylös maasta. Sen jälkeen alkoi hiljaisuuden aika, elämä pelloilla vaikeni, karja otettiin sisätiloihin. 

Sisällä alkoivat rukit hyrisemään ja hyvin usein tuotiin kangaspuut sisälle, alettiin kutoa hurstia ja piikkoa, siis pellavakankaita. Muistaakseni joka toinen vuosi kylvettiin pellavaa, josta saatiin kudonta-ainesta. Myös villoja kehrättiin, että saatiin villasukkalankoja. Näin mentiin vähitellen joulua kohti, elämänratas pyöri ja kaikki oli niin kuin pitikin. Tässä ollaan nyt tänä päivänä v. 2009. 

Näitä syysmuisteloita riittää vaikka kuinka paljon, etenkin sieltä nuoruuden ajoilta. Minulla oli suunnitelmissa monena syksynä tehdä syyspimeän retki Kyrölle ja Reimiin. Olisin halunnut kokea sen tunteen, mikä tulee pimeässä erämaassa, mutta pimeän pelko aina esti sen. Ainakin kerran sen pimeän erämaatunnelman sain kokea, tunnelma tosin oli siitä kaukana. Joka talossa oli siihen aikaan lampaita enemmän tai vähemmän. Meilläkin oli aina iso lammaskatras, niitä pidettiin ulkona aina niin kauan syksyllä kun maa alkoi jäätyä. Niillä oli vahva turkki, hyvin tarkenivat. Eräänä päivänä iltahämärissä, kun oltiin niitä joen takaa tuomassa sisälle talliin talviteloille, niin kuin silloin sanottiin, lampaat eivät suostuneetkaan menemään tallin ovesta sisälle, vaan säntäsivät karkuun pitkin syyspimeitä peltoja. Oli jo sen verran hämärää, että niiden liikehdintää ei kovin hyvin nähnyt. Etsittiin pitkin Äijänojan rajaa ja aittapeltoja kuunnellen ja huudellen. Turhaan. Ilta alkoi olla jo pimeimmillään, kun lähdettiin etsimään kytömaisemista. 

Siellä ne olivat Mettävainion lyhkäsillä saroilla. Ne söivät kaikessa rauhassa rukiin oraita. Ihmeen tyytyväisinä ja lauhkeina isompia temppuja tekemättä hölköttelivät kotia kohti ja rauhallisin menivät tallin ovesta sisälle karsinaan. Isä-Väinö ei tykännyt ollenkaan lampaista. Lampaat kävivät sen hermoille, kun ne huusi ja määki aina silloinkin, kun niillä oli aikamoinen heinätollo suussa. Muistan, kun Väinö aukaisi tallin oven mennessään hevosia ruokkimaan, silloin alkoi lammaskarsinasta kuulua tavanomainen mollivoittoinen konsertti, niin silloin Väinö karjaisi, että hiljaa kraapat. Sellaiset kokemukset syyspimeästä tai syyspimeältä Reimin aukeelta. Kokemus se oli sekin, vaikka mihinkään tunnelmaan ei päässytkään, mutta olipahan reipasta liikuntaa kumminkin. 

Metsä huojuu ja syysmyrsky soittelee voimakkaasti. Mihin kurjetkin ovat kadonneet? En ole nähnyt ainuttakaan muuttoauraa, olen niitä niin odottanut näkeväni. Se on ollut aina yksi syksyn tärkeä kohokohta. Näyttää, että lintukato on kuluneena kesänä ollut suuri. Kottarainen ja leivonen ovat jo kyllä vuosia olleet kadoksissa. Liekö kylmä alkukesä syynä tämän kesän lintukatoon? 

Tuntuu, että minullakin on ensi talvena vähemmän ruokavieraita kuin pitkään aikaan. Toivottavasti tikkaherra tulee taas, ehkä heti, kun maa on jäätynyt. Ehkä ne pari oravaakin palaavat, jotka koko viime talven kävivät auringonsiemeniä syömässä. Kulkurikissa käy joka päivä aterialla, on varmaan joku koditon luonnonlapsi sekin.