Koivuja istuttamassa

 

Elettiin 30 -luvun loppuaikaa, vähää aikaa ennen talvisodan syttymistä, ehkä 37-38 vuoden kevätkesä oli koittanut. Korpelan Impi, eli Ylitörmän emäntä, niin kuin Impi halusi itseään kutsuttavan tuli kolisevien kärryjen kanssa hevosella meille yllättäen ja sanoi isä-Väinölle, että lähdetkö Väinö kattoon hänelle koivuntaimia. Sulla on varmaan paikka tiedossa, kun hän ei saanut  Anssua innostuun asiasta. 

Hän istuttaa koivukujan maantieltä pihapiiriin asti. Isä-Väinöllä sattui olemaan aikaa koivujen noutamiseen. Sinne ne lähtivät kolkottelemaan Äijänojan rajalle, millä nimellä sitä aluetta kutsuttiin. Fannya vähän nauratti. Muistan, kun se sanoi Ellille: ”Siinä mentiin sitten vanhan morsiamen kanssa koivuntaimia haeskeleen.” Väinö ei aina ollut kovin huumorintajuinen eikä näin ollen voinut kovin ruveta kiusoittelemaankaan, vaikka Fannylla mielessä varmaan sekin oli. 

Impi meni koivukuormansa kanssa. Koivut kyllä istutettiin tien molemmin puolin. Minäkin muistan ne vielä puolikasvuisina siinä tein varrella. Senkin muistan, että niistä jotkut myöhemmin olivat syystä tai toisesta kuolleet. Siitä en ottanut selvää, mikä niiden tilanne on tänä päivänä. Todennäköisesti niistä ei ole enää yksikään elossa. Vanhuuttaankin voivat olla jo kuolleena hakattu takkapuiksi. Pitää kysyä Hautalan Matilta. 

Impillä oli kaikenlaisia unelmia. Koivujen istutus tein varteen oli helposti toteutettavissa. Impi oli siihen aikaan vielä voimissaan, että voi ne vaikka yksinkin tienvarteen istuttaa. Ja jos kauniisti pyysi, voi Anselminkin saada avukseen.

En muista, oliko se jo ennen vai jälkeen Impin koivujen istutustapausta, kun meilläkin istutettiin koivurivistöä navettatien sivuun asuinrakennuksen puoleiselle reunalle. Niistä vaan 3 tai 4 pääsi kunnolla kasvun alkuun karjan tuhotessa ne kohta alkuunsa. Tänä päivänä niitä ei ole enää yhtäkään elossa eikä yksikään niistä ehtinyt vanhuusikäänkään. Karja hävitti muutenkin kaikki koivun alut lähiseudulta, mihin ne vain sorkkineen vähänkin pääsivät tallustelemaan. 

Ei meillä mihinkään rinteisiin päässyt koskaan koivuja itsellään kasvamaan, siitä piti Heppuli-hevonen huolen, mitä pidettiin köyden päässä koluamassa kaikki joutopaikat. Lehmikarjan joukkoon sitä ei voinut laitumelle laskea, siinä oli orhin levotonta verta ja antoi joskus, kun sitä yritettiin samalle laitumelle lehmille kovaa kyytiä, vaikka se muuten oli säästeliäs askeleissaan, jopa alamäkeä laskiessaan. 

En tiedä, kuinka meidän sillan toisella puolella tienvarressa olevat koivut ovat aikoinaan onnistuneet jäämään koristamaan teinreunaa. En usko, että joku olisi ne siihen istuttanut. Niiden juurellakin lapsena ”talosteltiin”. Yhteen niistä iski joskus salamakin. Se alkoi sen jälkeen kitua. Karjaa ei kuljetettu sillan toiselle puolelle, näin saivat elää ja kasvaa rauhassa.