Pellavasta kankaaksi

 

Ennen vanhaan kylätalkoissa yksi talkoomuoto oli pellava- eli loukkusaunatalkoot, joissa minäkin olin mukana meillä kotona Mäkelässä ja naapureissakin. 

Ennen kuin pellava oli muokkaantunut kylvöstä kankaaksi se oli käynyt monen monituista vaihetta läpi. 

Pellavaa ei taloissa ja torpissa joka vuosi viljelty. Pellavan kylvöalueeksi otettiin jokin pieni sarka tai saran pätkä. Se työllisti sitten lähinnä naisväkee kahdeksi kolmeksi vuodeksi eteenpäin. 

Kun pellava oli tullut taimelle kylvön jälkeen, se perattiin rikkaruohoista, mikä ei kylläkään ollut sitä maailman ihaninta hommaa. Siihen mekin lähinnä Ellin kanssa jo lapsuusiässä jouduimme turnipsin perkaamisen lisäksi, vielä joskus naapurinkin pellavamaalle. 

Syksyllä, kun pellava oli valmista, se vedettiin juurineen ylös, laitettiin nippuihin ja vietiin jokeen liotukseen, kiviä vaan painoksi päälle. Siellä se varsi pehmeni, kun oli parisen viikkoa ollut siellä joen pohjassa. Ylös nostettaessa se oli vähän niljakasta ja pahalta tuoksahtavaa tavaraa. 

Sen jälkeen siteet avattiin ja pellavat levitettiin kedolle kuivumaan. Joskus sää suosi kuivumista, joskus ei. Joskus meni aika pitkällekin, ennekuin ne saatiin taas sidottua nipuille ja kuljetettua pois odottamaan loukutus- ja klihtaamiskäsittelyä. 

Sitten kun muut ulkotyöt syksyllä oli suoritettu, sitten viimeiseksi tuli pellavien vuoro. Siinä kedolla kuivatusvaiheessa pellavat olivat raikastuneet, se paha hajukin oli niistä hävinnyt. 

Sen jälkeen pellavat koottiin lämmittelyyn riiheen tai saunaan päiväksi tai pariksi vielä kuivamaan. Katsottiin loukut ja klihdat kuntoon ja alettiin pyytämään talkooväkee pellavasaunaan. Yleensä talkooväki oli sellainen neljän naisen ja neljän miehen porukka. Lähinnä se talkootyö suoritettiin riihessä. Meillä se työ tehtiin saunassa, koska se oli kohtalaisen tilava ja saunan eteinen oli vielä siihen jatkona. 

Miehet loukuttivat isoilla loukuilla karkeamman osan pellavasta, naiset puolestaan loukuttivat pikkuklihdoillaan (lihdoilla) loppuroskatavaran. Sen jälkeen pellavat koottiin kimpuiksi, joita täälläpäin sanottiin sormaiksi, jotkut vääntivät nimen sormahittiseksi. Nämä toimenpiteet olivat niitä, joita talkoilla tehtiin, nämä loukutushommat. Se oli raskasta ja erittäin pölyistä työtä. Talkooväki oli yleensä iloista ja puheliasta joukkoo. Tietysti sahti, tuo jumalten juoma, kuului asiaan. Sitä tarjottiin vasta työn ja saunassa käynnin jälkeen. 

Seuraava vaihe oli pellavien häkilöiminen jossain vaiheessa. Siihen tarvittiin häkiläpenkki, johon oli kiinnitetty kaksi isopiikkistä kapinetta, joita sanottiin riivinraudoiksi. Häkilöimisen suoritti kaksi henkilöä, jotka istuivat penkin molemmissa päissä ja vuorotellen vetäsivät pellavatukun riivinraudan läpi. Näin tehtiin niin kauan, kun pellavasta oli jäänyt jäljelle se kaikkien hienoin säijeosuus, joita sanottiin aivinoiksi. Karkein osa, tai karkeinta osaa riivitystä pellavasta sanottiin rohtimiksi, joista sitten valmistettiin kaikenlaista vähän krouvimpaa tavaraa, kuten hurstilakanoita, viljasäkkejä, matriisin päällisiä, jopa miehille vielä minunkin muistini aikana valmistettiin hurstikesähousuja. 

Aivinat kehrättiin hienommaksi ja ohuemmaksi langaksi, jota sitten käytettiin pyyhe- ja pöytäliinojen sekä hienompien lakanoiden valmistamiseen. 

Rukit hyrräsivät. Aina, kun rukin rulla tuli täyteen lankaa, aivina- tai rohdinlankaa, otettiin vyyhdinpuu (kierrettävä vempele) ja alettiin lankaa pyörittämään vyyhdiksi. Kun oli tarvittava määrä suunniteltavaa kangasta varten kehrätty, vyyhdet sidottiin nippuihin ja pantiin pusseihin ja vietiin lähinnä vintille odottamaan seuraavaa käsittelyä. 

Seuraavaksi tuli sitten kutomisen vuoro. Loimilangat ostettiin kaupasta hienompia kutomisia varten. Minun muistini aikaan puuvillalankoja oli jo silloin kaupoissa. Karkeampaa kutomista varten kankaan loimikin oli itse kehrättyä pellavaa. 

Ennekuin kangaskataa päästiin luomaan esille otettiin luontikehät (kelat), joilla taas oli oma telineensä, jota veivistä pyöritettiin. Näiltä kehiltä kangasta luotaessa alettiin sitten katan kautta juoksuttamaan loimilankaa. Kattoon oli isketty lenkkinaulat, joiden läpi langat juoksutettiin loimikadan luojan sormien välistä luontipuulle. 

Näin luotiin loimi kankaaseen. Laskettiin pasmaluvut, jotka määräsivät kankaan leveyden. Katsottiin sen ja sen pasmainen kaide, mikä mihinkin kankaaseen oli sopiva. Myöhemmin kaiteita alettiin numeroimaan. 

Kangaspuut oli koottu kokoon, tukit ja kluvat, niisivarret, lukkari ja polkuset oli sidottu paikoilleen kahden tai kolmen hengen voimin. Sitten loimi vedettiin kaiteen läpi tukille. 

Kesäisin kerättiin jokirannoilta rytiputki -nimisiä korkeita kasveja. (Lienevätkö oikeilta nimiltään ukon- tai väinönputkia?) Ne kuivattiin, niistä saatiin kankaankudontaan lankapuolia. Oli olemassa rukki, jota sanottiin puoloorukiksi ja jolla pyöritettiin syöstävään, eli sukkulaan lankapuolia, jotka oli pätkitty noista rytiputkista. 

Kun kaikki oli valmiiksi asennettu, sitten alkoi kutominen, jota hommaa mekin saimme kevättalvisin välitöinämme tehdä. 

Alkutalvesta karstattiin ja kehrättiin villoja sukkien ja käsineiden kutomista varten. Tällainen oli pellavan tie kylvöstä kankaaseen!