Radio laulaa valkoisista ruusuista oikein sydämen antaumuksella. Tämä taas tuo mieleeni ruusupensasrivistön, joka oli aikoinaan koti-Mäkelän asuinrakennuksen takana koko rakennuksen pituudelta. Sitä en tiedä, kuka tämän ruusurivin oli joskus sinne taustalle istuttanut.
Kukkimisen aikaan se oli sykähdyttävä näkymä, kuin valkoista huntua vähän etäämmältä katseltuna. Oli kesä kun ruusurivistöön puhkesi vain muutama kuka sinne tänne, joku kesänoikku vei niiltä kukkimishalun tai voimat. Joskus niihin aikoihin saattoi tulla pitkä sadekausi ja ruusut eivät jaksaneet avata kukkanuppuja ollenkaan. Useimmiten kuitenkin saatiin iloita runsaasta kukkapaljoudesta.
Valkoruusut ovat niitä ikiaikaisia piharuusuja, joita on ollut pienien mökkienkin pihamailla sulassa sovussa treffaanien (joiden oikeeta nimee en nyt jaksa muistaa) kanssa. Niitä vielä näkee jopa teiden varsilla.
Vuosikymmenien saatossa se ruusurivi on täysin hävinnyt sieltä pirtin takaa. Varmaan monta tekijää niiden häviämiselle, muu kasvillisuus on ottanut paikan haltuunsa. Nykyään on tullut isot määrät jalostettuja toinen toistaan upeampia ruusuja maailman markkinoille. Ne ovat tavattoman vaativaisia hoidon suhteen voidakseen elää ainakin pohjoisissa olosuhteissa.
Valko- eli juhannusruusu on vaatimaton, elää ja kukkii
karussakin maastossa eikä pakkanen puhurin poikakaan voi sitä lannistaa.
(Taitaa muuten puhurin pojan aika käydä vähiin ilmaston lämmetessä aina vaan.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti