Antakaa keisarille...

 

”Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin. Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin”, sanotaan Leinon eräässä kuolemattomassa runossa. Nuoruudessani olin Leino-fani. Hankin kaiken kirjallisuuden, mitä oli kirjastossakin satavissa runokirjoista alkaen. Myöhemmin ilmestyi useammaltakin kirjailijalta Leinon elämäkertatarinoita, joita sitten mahdollisuuksien mukaan yritin hankkia. Olin niin hurmioitunut joistakin Leinon runoista, joita osasin ulkoakin jopa useamman niistä, mutta jotka ovat jo osittain unohtuneetkin. 

Samoin Kaarlo Sarkia oli mielirunoilijani, jonka Unen kaivo -teos oli minulle suuri aarre nuoruudessani. Sen kirjan olen jossain vaiheessa menettänyt. Lieneekö ollut lainassa, jota lainaaja ei muistanut koskaan palauttaa. On henkilöitä, jotka eivät koskaan palauttaneet lainaamiaan esineitä tai tavaroita. Se kuuluu jonkinlaiseen kulttuurimuotoon, ainakin aikaisempina aikoina. Lainaaja aikansa odoteltuaan ei rohjennut huomauttaa, pelkäsi hukkaavansa jotain. 

Minulle ne on ollut aina tärkeitä asioita, ”antakaa keisarille, mikä keisarin on ja Jumalalle, mikä Jumalan on”. Tästä antamisesta en sitten ole kovinkaan varma, en sinne päinkään, on kysymys niin korkea-arvoisesta ”lainasta”, jota järki ei ihan pian käsitä. Eräs tämän maallisen lainaamisen unohduksiin jäänyt tapaus oli aikoinaan pellavakauden aikana. 

Täällä Ylikoskella oli, niin kuin monessa muussakin taloudessa, pellavan puhdistuskalusto, johon kuului pellavaloukut ja klihdat, joilla nimillä ne tällä suunnalla kulkivat. Niitä sitten lainattiin lähinaapureillekin, joilla ei sattunut omasta takaa näitä vempeleitä olemaan. Eräänä syksynä ne lähtivät erääseen naapuriin taas kerran lainakaluiksi. Olisiko kulunut vuosi, kun alettiin kaipaamaan taas näitä ajankohtaisia työvälineitä. Oli käynyt niin, että naapuri oli puolestaan lainannut edelleen seuraavaan naapuriin ja näin ollen kiertokulku oli jatkunut. Kukaan ei tiennyt, mihin niiden matka oli päätynyt loppujen lopuksi. 

Elettiin aikaa, kun perinteiset pellavasaunat oli päättymässä. Puuvilla valtasi alaa ja näin ollen loukutuskalustokin jouti viettämään vanhuuden päiviään. Johonkin suulin nurkkaan niiden tai niille olisi säilytyspaikka löytynyt. Olisivat olleet kuitenkin loppujen lopuksi löytäneet tiensä vaikka johonkin kotiseutumuseoon. 

Muistan, kun vähän aikaa oli loukkujen katoamisen jälkeen käytössä sähkökäyttöinen härveli, joka murskasi pellavalyhteistä karkean pintakuoren. Senkään kohtalosta ei ole tietoa. Vanhan ajan kapineista viskurikin ehti minulle ja Kalevillekin tulla tutuksi käyttökapineena kepakkoriihityksen aikaan. Lapsuusiässämme, kun jouduimme vuorotellen vääntämään viskurin veivistä, kun viljasta erotettiin jyviä akanoista meidän nokimustassa riihessä. Kansakoulusta päästyämme meidän onneksemme viljat puitiin kaikki jo puimakoneen ja moottorin avulla. 

Puimakonetta näillä seuduilla kutsuttiin tappuriksi. Tappuri sai käymisvoimansa moottorista, jolle Lehtilän Väinö antoi nimen ”Iisaki”, millä nimellä se sitten Sorrinperällä kulki kaikki vuodet. Väinö kulki näiden hoivaajana ja viljan syöttäjänä. Oli hyvä niissä.