Musta Karhu

 

Sen vuoden syksyllä, jolloin keväällä pääsimme ripille, oli Karboffin Hiljan häät Palokoskella Palojoen talossa. Sulhanen oli samasta kylästä olevan Niemen Etvi (Edvin). Meitäkin tältä kulmalta meni sinne iso tyttöporukka, pyörillä oltiin kulussa. Palojoen talo oli pitkä harmaa rakennus. Pirtti oli iso, missä häitä tanssittiin. Väkeä oli, ja paljon, oli kuokkavieraitakin, joista Hilja jälestäpäin sanoi, että menivät kahvipöytäänkin kuin kutsutut konsanaan. Siellä oli pari humalaista naista, jotka esiintyivät kuin olisivat kunniavieraita. Olivat joidenkin sotaherrojen kaverina tulleet Niinisalosta, näin Hilja jälkeenpäin kertoi. 

Hiljan ja Etvin onni ei kestänyt kauan, yhdessäkään eivät asuneet ollenkaan jostakin syystä. Etvi ei joutunut sotahommiin ollenkaan. Liekö käynyt armeijaakaan aikoinaan. Hyvin pian Hilja sai Etvistä eron. 

Niin Hilja eli elämäänsä. Löysi vielä vanhoilla päivillään nuoruuden rakkautensa Kankariston Armaan, jonka kanssa eli elämänsä loppuvuodet onnellisena. 

Seuraavan kevään Vappuna oltiin sitten Pajusen Eevan ja Kalliokosken Toivon häissä, ne häät tanssittiin Kallion pakarituvassa ja joka oli myös hääväkeä tungokseen asti täynnä. Kuokkavieraita oli taas Niinisalosta niin kuin Hiljankin häissä. Hääpelimanneista en muista ketkä soittelivat, sen vaan muistan Eevan ja Toivon häistä, että sulhanen itse ainakin muutaman kappaleen veti. Silloin elettiin taas sota-aikaa ja nimismiehen luvalla saatiin silloin vaan tanssia. Toivonkin oli kohta mentävä takaisin sotahommiin. 

Sota-aikana oli tanssien ja tanssi-iltamien pito kielletty, mutta kyllä niitä salatasseja vaan pidettiin, joita katupartio Niinisalosta kävi joskus hajottamassa, kun olivat jostakin saaneet vihiä asiasta. 

Musta Karhu, eli kaharilaisten pirtti jäi autioksi, kun Simpun ja Kreetan kuoltua Lempin joukkokunta joutui muuttamaan pois, kun Lehtilän Vihtori kertoi hajottavansa sen vanhan rakennuksen pätkän. Kaharilaisilla ei sen jälkeen ollut enää oikeutta siellä asumiseen. Muuttivat Korpelan pikkupuolelle ja Musta Karhu jäi nuorison käyttöön. Aina siellä ei ollut oikein pelimanniakaan, joku saattoi vetää huuliharpulla Metsäkukkia tai Emma-valssia. Tunnelma oli korkealla. 

Sana oli kulkenut suusta suuhun tiedottamisella varuskuntalaisia myöten, koska siellä oli joskus varuskunnan sotilaitakin. Enimmäkseen tyttöjen tanssiväki koostui nuorista pojista, jotka eivät vielä olleet saaneet kutsua sotapalvelukseen ja sitten lomalla olevista lähikylien ja sodassa olleista nuorista miehistä. Katupartio ei siellä koskaan käynyt hätyyttämässä, kumma kylläkin. 

Sitä tanssi-iloa kesti siellä vielä vähän aikaa sodan jälkeenkin. Silloin jo oli Haapa-Raffu viulun kanssa tanssia tahdittamassa. Hyvin pian Vihtori hajotti sen tynkätalon ja näin karkeloiden pito siinä paikassa loppui. Sen jälkeen alkoi olla yleisiä lavatansseja kaikkialla, jossa sodat kokenut ja käynyt nuoriso vietti tanssikarkeloitaan. 

Suurimaankylään maamiesseura rakensi tanssilavan heti sodan jälkeen. Siellä tämänkin seutukunnan nuoriso kulki sankoin joukoin. Oli pyöräilijöitä lauantai- ja sunnuntai-iltaisin tienpäällä, yksikään ei siihen aikaan kulkenut vielä autolla, ehkä joillakin, mutta ani harvalla, sattui olemaan jonkinlainen moottoripyöräromu. Tunnelma ei kylläkään siellä lavalla ollut ollenkaan niin riemukas ja melkein kodikas kuin niissä suuli- ja riihitansseissa, välittömyys oli poissa ja tanssiväkikin oli käytökseltään jäyhempää. Minä koin sen niin, en tiedä kuinka muut sen kokivat.