Salatanssit

 

Minun parhaimmat nuoruuteni vuodet osuivat sota-aikaan v. 1941-1944. Se oli jännittävää aikaa monella tavalla. Ilo otettiin irti käymällä elokuvissa ja pidettiinpä salaisia nurkkatanssejakin. Ne salaiset nurkkatanssit olivat erittäin mielenkiintoisia ja jännittäviä. Pelättiin Niinisalossa toimivaa katupartiota. 

Kerran, en muista, minä vuonna, oli taas Lehtilässä perunannostotalkoot ja illalla tanssit, talkootanssit. Jostakin oli katupartio saanut vihiä näistä salatuista tansseista ja ei aikaakaan, kun ilon oltua ylimmillään katupartio tuli yllättäen tanssipaikalle ilonpitoa hajottamaan. Voi kauhistus, mikä eteen! 

Joku juoksi sinne, joku juoksi tänne, kaaos oli valtava. Kaikki pakenivat mikä minnekin. Ainoastaan Moision Anni puoleksi liikuntakyvyttömänä jäi yksin paikalle. Myöhemmin Anni kertoi, että häntä kohti ojennettiin pyssy ja hän ei pystynyt sanomaan juuta eikä jaata. Sitten katupartio häipyi sinne, mistä olivat tulleetkin. 

Myöhemmin näitäkin asioita naureskeltiin. Näissä sota-ajan tansseissa oli miehet yleensä alaikäisiä nuoria poikia tai rintamalta lomalla olevia nuoria miehiä. 

Muistan eräänkin salatanssitapauksen, joka oli Kivistön Almin suulilla Peurakeitaan laitamilla. Siellä kesken ilonpidon joku tuli sanomaan, että katupartio tulee. Silloin juostiin taas kuka minnekin. Hälytys oli väärä. 

Muistan näistä karkeloista erään nuoren alikersantin, joka oli nimeltään Juntunen, jostakin Pohjois-Karjalasta sanoi olevansa ja elävänsä nykyään Niinisalossa ns. töpinämiehenä. Vielä tänäkään päivänä en tiedä, mitä ne töpinämiehet oikeesti olivat. Mutta oli yksi haitta, minkä takia en huolinut häntä saattomieheksi, se haitta oli tällä nuorella miehellä huonot hampaat. Nuoruuden ihastuksia oli ja meni. 

Sodan jälkeen Suurimaan kylä aloitti lavatanssit, joita oli joka sunnuntai-ilta ja joskus lauantai-iltaisinkin. 

Elämäni suurimman kauhun olen kokenut, kun eräänä myöhäisenä sunnuntai-iltana ehkä noin kymmenen aikaan illalla, taisipa olla jo vähän myöhäisempikin aika, tulin Niinisalosta elokuvista yksin ja kävellen. Olin treffeillä erään ups.oppilaan kanssa. Elokuvan loputtua ups.oppilaan täytyi rientää kasarmille ja minä läksin taivaltamaan kävellen kotia kohti. 

Meitä oli useamman nuoren porukka, Koskisen Anni oli viimeinen matkaseuralainen ja sen jälkeen taivalsin kotia kohti yksin. Oli myöhäissyksyn aika, lunta oli jo jonkin verran maassa. Olin samana päivänä päivällä kuullut, että Kaharin Simppo oli kuollut ja vainaja kannettu tien toisella puolella olevaan latoon. Mitä lähemmäksi Lehtilää ja sitä latoa tulin, sitä enemmän pelkoni ja kauhuni lisääntyi. Olin aikeissa jo palata takaisin ja pyytää joko Korpelan tyttäriä tai Annia saattamaan minut ladon ohi. 

Kumminkin rohkaisin mieleni ja marssin uljaasti latoa ja Lehtilää kohti. Ladon kohdalle päästyäni alkoi kuulua kummallista kopinaa ja kopsetta. Olin kauhusta jäykkänä. Sitten sain jalat alleni ja juoksin minkä ikinäkin kintuista pääsin. Juoksin niin valtavasti voimaini takaa, että olin läkähdyksissä, kun pääsin Haapakosken tiehaaraan. 

Myöhemmin selvisi, että siinä ladossa oli huopakatto ja tuuli kopsutti niitä pahvipaloja vastakkain siellä katolla ja siitä lähti se kummallinen aaveääni aivan kuin Simppo-vainaja olisi nousemassa kuolleista, niin ajattelin. 

Tämä oli toinen kokemus kohdalleni sattuneista kummituskokemuksista. Se ensimmäinen oli Rajakosken kummitusmetsäkokemus käydessäni koulun jatkokurssia Jokivarrella.