Pihakoivu

 

Kerran kymmeniä vuosia sitten pihaa haravoidessani huomasin pienenpienen koivun taimen keskellä pihaa ruohojen joukossa yksin terhakkaana pyrkivän ja ponnistelevan maasta ylöspäin. Siihen aikaan ei ollut vielä kovinkaan, ainakaan jokaisen käytettävissä, minkäänlaista ruohonleikkuria, mikä oli tämänkin koivulapsen onni. 

Talojen, ainakaan vanhojen maalasitalojen pihapiiriin, kuului ennen muinoin tuttu kotikoivu. Niinpä päätin kasvattaa tästä koivun alusta sellaisen. Koivuja pihapiirin ympärillä oli vähän kaikkialla tosin, mutta se haltijatarkoivu pihapiiristä puuttui. 

Etsin sopivan kepin koivun taimen vierelle pystyyn, mistä kaikki näkivät, että siinä kasvaa joku erikoistaimi, jonka päälle ei astella. Siinä se sai rauhassa kasvaa, Joka vuosi tuki pituutta enemmän ja enemmän, niin kuin koivuilla on tapana työntää vartta nopeeta vauhtia. Lajikavereita sillä ei ole kovin lähettyvillä ollut, joten se on saanut kasvaa ja varttua kaikessa yksinäisyydessään Luojan taivaan alla valoisalla paikalla. 

Eräänä päivänä koivun ollessa silloin noin 1-1,5 metrinen ja lypsykarjan laiduntaessa läheisellä peltoalueella joku karjan kurittomasta eläimestä oli saanut sähköaidan paalun kaadettua pitkin pituuttaan nurmikolla, mistä oli hyvä loikkia aidan toiselle puolelle, niin kuin niillä joskus oli tapana käyttäytyä. Niiden perässä sitten koko väen kanssa juostiin. 

Siitä matalasta kohdasta sitten tuo 10-12 -päinen karja otti suunnan suoraan pihatantereelle riemusta hyppien. Ympäri pihatannerta juostessaan yksi laumasta vielä nappasi minun rippikouluikäisen koivun latvan suuhunsa puolen metrin korkeudelta. Silloin ajattelin, että se oli sitten siinä, se jota olin yrittänyt suojella maailman myrskyjä vastaan, torso mikä torso. 

Surin koivun kohtaloa, tiesin, että siitä kaikesta huolimatta jonkinlainen kääpiökoivu kasvaa. Mutta koivupa alkoi seuraavana kesänä kasvattamaan uutta latvaa suureksi ilokseni, aivan kuin ei olisi mitään vaurioo kärsinyt. Se kasvoi vuosi vuodelta enemmän ja enemmän. Sen oksilla on viihtynyt peipposet ja muutkin linnut. 

Nyt se on tällä tai tänä aikana ehkä sellainen keski-ikäinen, pitkäoksainen koivukuningatar. Ei varmaan muista minkälaisen tukistuksen on joskus saanut. Karja saatiin sitten väen voimalla takaisin laitumelleen, kun olivat ensin tehneet tihutyönsä tallattuine kukkapenkkeineen sotkiessaan koko pihapiirin. 

Vuosi vuodelta koivu työnsi korkeutta uusi latva taivasta kohden ja on saanut hallita yksin isoa aluetta. Muut koivut lähimaastossa voivat vain nöyrtyen ihastella sukulaisensa elämäntarinaa tämän kasvaessa koivujen kuningattareksi, jonka oksilla peipposet laulelevat joka kevät riemulaulujaan.