Taivaankansi

 

Tuolla taivaanlaella näkyy kaikenlaisia ilmiöitä, ihan vaikka mitä, esim. nuo valkoiset pilviröykkiöt saa mielikuvituksen liikkeelle. Kuvittelen ne maailman eri maanosiksi, tuolla on Amerikan manner, tuo iso suikaleinen kaistale tuolla Pohjankankaan yllä. Aasian maanosa taas tuolla Myllyrannan yllä ulottuen tuonne pitkälle Henttosen suunnalle. Ennen kuin ehdin kuvitelmassani edetä piirustukset ovat täysin sekaisin. Pilvet ovat hajonneet pieniksi saariksi ja valtameret ovat valloittaneet taivaankannen. Sinistä vettä on kaikkialla. 

Muistan lapsuusajaltani, kun seurasimme taivaalla purjehtivia pieniä valkoisia pilvenhattaroita, isä-Väinö sanoi joskus, että ne on taivaan lampaita. Silloin aloimme tutkia niitä tarkemmin ja selvästi ne muistuttivat ihan oikeita lampaita sorkkineen ja päineen, noita meidänkin kurittamia lampaita, joiden perässä aina silloin tällöin jouduimme juoksemaan ja joille isä-Väinö saattoi karjaista: ”Saakelin kraapat!” 

Sitten nuo tähdet, tähdet pilvettömällä taivaalla syysiltana, jolloin tänä aikana ne ovat minua eritoten kiehtoneet. Taivaalla on silloin elämää. Tähdet vilkuttavat toisilleen kautta taivaan laen. Tuo kirkas tähtivyö on aivan käsittämätön luonnonnäkymä, ainakin minun mielestäni. Kuulemma loppujen lopuksi ovat vain tomua ja tuhkaa, niin kerrotaan. 

Se kuuluisa kuu-ukko tuolla taivaalla täydenkuun aikana talviyönä veikeästi hymyilevänä katsoo alas meitä maan lapsia. Se on hätkähdyttävän mahtava näky. Sen loistekin on salaperäisen kiehtovaa, jota minä aina joskus unettomana yönäni nousen sängystä tuijottamaan ikkunasta. Tuijotan niin kauan, kun tuo niskaparka sietää. Se ei siedä kovin pitkään ylöspäin tuijottamista. Silloin on parasta palata takaisin sängyn hellään huomaan koko olemus täynnä kuun loistetta. 

Revontulet on harvinaista viihdykettä taivaan kartanoissa tännepäin suunnattuna. Mistä johtuu, että lapsuusaikoinani niitä leimusi ja loimusi tämän tästä, mitä näytelmää me Mäkelän mukulat seurasimme sieltä paatinselkämäeltä. (Onkohan Ilmojen Valtijatar katsonut asiakseen vetää oman näytelmänsä pois taivaan kannelta ylettömän runsaiden keinovalojen takia?) 

Sateenkaari tosin vielä näyttäytyy aina silloin tällöin ihailtavaksi runsaine väriloistoineen. Lapsena ihailimme sateenkaaren värejä paatinselkämäeltä Kallion puoleiselta taivaanrannalta. Terttu halusi sen punavärisen hehkun mukaan tanttukankaan koulun päätöstilaisuuteen ja minä ja Elli sinisen tai keltaisen kankaan. Yleensä ne kankaat olivat sitten kuitenkin jotain kukallista. Yleensä niihin päättäjäisiin sitten se uusi tanttu saatiin. Kesäkankaat olivat halpaa, kevyttä kangasta. 

Sitten taivaankansi näytti vihan tunteensa, kun uhkaavan näköiset sotajalalla olevat kiukunmustat pilvet alkoivat järjestäytyä rintamaan taivaan kannelle. Kaiken hienon ja kauniin, mitä tuolla taivaanlaella kaikenlaisina näytöksinä saimme ihailla lapsuusaikoinamme, pidimme tuota ukkosen uhkaa aina kovana koettelemuksena, kun Miina-mummu vielä piti niitä Jumalan rankaisumuotona. 

Myöhemmin ukkospilvet ja salamoinnit ovat tulleet etenkin kauaksi katseltuna erääksi jopa hyvinkin kauniiksi nähtävyyksiksi. Yksi taivaankannen mahtavista näytelmistä on kesäinen auringonlasku. Voi sitä purppuranpunaista hohdetta, millä yksi osa taivaankannesta iltaruskon aikana värjäytyy luonnon mahtavaksi maalaukseksi. Sitä näytelmää joskus tuijotan  pitkiä toveja, kun istun ikkunan vieressä iltamaalausta ihaillen. 

On se ihmeellinen tuo avaruus kaikkine ilmiöineen ja näytelmineen, niitä järkiparka ei suostu kaikkia tajuamaan. Avaruudessa taitaa tuleville sukupolville olla vielä paljon tutkimista, vaikka paljon jo tiedetäänkin. Minä muistelen vaan niitä lapsuusaikani taivaankappaleita ja sateenkaareja, joita joskus innolla tutkailimme muun touhuamisen ohella. 

Ilmatar, ilmojen Impi, jonka asuinalue on tuolla taivaankaaren takana, on aina pitänyt huolen siitä, että pilvien korkeudesta on aina maanpinnalle putoillut milloin vettä, lunta tai räntää, joskus rakeitakin. Antaakin joskus oikein olan takaa, millä tuulella sattuu olemaan. 

Muistan lapsuusajaltani, kun raekuuro joskus kesällä antoi pudota ukkosen myötä maan melkein valkoiseksi suurehkoja rakeita. Ellin kanssa kuuron mentyä ohi otimme mukit kouraamme ja läksimme keräämään noita taivaan karamelleja, joksi niitä nimitimme. Niitä sitten kävimme mummullekin näyttämässä siellä pienen kamarin puolella. 

Taivaanrannan sotilaat ottivat joskus lujasti yhteen. Kaksi uhkaavaa synkeän mustaa pilvee saattoi joskus hellekautena ilmestyä taivaanrannalle, toinen Reimin, toinen Mäkisen Kallen pirtin puolelle. Silloin leiskui ja jyrisi, kun toisiaan uhittelivat. Pilvet lähestyivät toisiaan, mitä me mukulat sydän kylmänä seurasimme. Vuorotellen juoksimme ulkona katsastamassa tilannetta. Viimein ne olivat yhtenä samana pilvimassana. Silloin me maan lapset monta kertaa saimme painua sänkyyn peittojen alle. Se oli varhaislapsuudessamme meille turvapaikka taivaanrannan sotien riehuessa. 

On se ihmeellinen taivaankappale tuo aurinkokin taivaalla. Ellei sitä olisi tuomassa hehkuansa ihmisparoille ja koko luomakunnalle, maapallo olisi autio ja tyhjä. Mitään ei olisi, mustaa hämärää vain. Kalevalan sanoin aurinko syntyi ”Mi munassa valkeata, se päiväksi paistamahan, mi munassa ruskeata, se kuuksi kumottamahan”.  Tämä on sinänsä erittäin kaunis tarina, kuten koko Kalevala.