Mihin ovat taivaanvuohetkin hävinneet? Meillä oli muksuna hauskaa, kun kuulimme ja näimme taivaalla mäkättävän linnun mäellä telmiessämme. Isä-Väinö sanoi sitä taivaanvuoheksi. Meille muksuille etenkin minulle se oli mielessäni joku taivaanlähettiläs. Se lensi korkealla avaruudessa. Se lauleli määkivällä äänellä, jos se nyt oli ollenkaan laulua, lievempi muoto variksen ääntelystä vaan.
Ollessamme kerrankin savileipää tekemässä Isonpuskan notkossa, me taas kolmestaan, taisipa sinä silloin vielä Forssin Saimikin olla mukana, alkoi kuulua taivaanrannalta taas erikoista ääntä. Tähyilimme taivaanrannalle, siellä se taas oli, taivaanvuohi.
Minä kaikkitietävänä ja viisaana aloin toisille selittämään, mistä kummallisesta linnusta on kyse, uskotellen, että se on taivaan akkunasta pudotettu. Meidän Terttu ja Kallion Elvi kyllä vänkäsivät vastaan. Kerroin vielä, että se tekee pesänsä pilvenreunalle. En oikeesti tiennyt enkä tiedä tänä päivänäkään, mihin taivaanvuohi pesänsä rakentaa. Toivottavasti niitäkin Luojan luomia vielä on olemassa ainakin jossain päin.
Muistan, että en ole taivaanvuohia korkeuksissa nähnyt
sitten lapsuusvuosien. Vai onko niin, että aikuistuttua aikoinamme elämä otti
otteen työntekoineen kaikkineen, luonnonnäkymät ja runollisuus ja haaveilut
jäivät kovasti taka-alalle, mistä Mäkitalon Pranssi lausahtaisi, että ei
semmosista leivän asiat parane.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti