Juna

 

Elämäni ensimmäisen junan olen nähnyt Helmisen mummun ikkunasta. Siitä oli hyvä näköala rautatielle, joka oli ja joka on vajaan kilometrin päässä peltoaukean takana. Sitä junaa sitten ihmeissäni katselin. Helmisen tyttärille se oli jo tullut tutuksi alusta alkaen. Meitä oli kielletty menemästä rautatielle. Lilla ja Terttu tekivät sen heti tiettäväksi, että sinne ei saa mennä, vaikka kuinka olisi ollut houkuttelevaa käydä paikanpäällä katsomassa ja joka tuntui yhtä ihmeelliseltä kuin Matin ja Liisan rautatie. Lukkarinojan tiehaaraan asti saimme mennä ja siinä kävimme joskus katselemassa ohikulkevia ihmisiä. 

Eräänä päivänä, kun olimme taas tiehaarassa seisoskelemassa, Viinamäestä päin tuli yksinään pieni laukkuhousuinen poika, joka muistutti meidän Kalevia. Sanoin toisille, että tuo on meidän Kalevin näköinen poika. Muistan, kun minulle tuli samalla koti-ikävä. Lilla sanoi, että ei tuo ole teidän Kalevi, se on Viinamäen Unto. Aina, kun tuli puhe meidän Kalevista, Lilla lausui sen aina Kaveli, se tuntui vähän hassulta. 

Helmisen Terttu oli sellainen vähän riidanhaluinen ja hyvin äänekäs, hänen kanssaan meille tuli joskus nahistelua. Helmisen tyttärille oli rakennettu leikkimökki talon taakse kedolle. Sen mökin valtiatar oli Terttu, sinne ei menty ilman Tertun suostumusta. Sieltä sain minäkin joskus häädön, kun olin omin lupineni mennyt sinne nukeilla leikkimään. Olimme meidän Tertun kanssa kateellisia, kun niillä oli sellainen leikkimökki, josta me turhaan haaveilimme. Ne talostelupaikat löysimme muutenkin kyllä vähän kaikkialta Kydön latoa myöten. 

Helmisen tyttäret kävivät joskus mummun mukana meillä Mäkelässä. Olivat meillä pari kolme päivää ja hauskaa taas oli, kun porukalla kirmattiin jokirantaan ja tienristeykseen käpylehmillä leikkimään siihen suureen santakasaan. Jonakin kesäsunnuntaina saattoi Helmisen väkeä tulla tupsahtaa meille melkein kuorma-auton lastillinen tuosta noin vain etukäteen ilmoittamatta. Viestintä oli siihen aikaan vielä alkeellista. Kirjeiden lähettäminen oli ainoa tapa ottaa yhteyttä, sitä hommaa minäkin jouduin aikoinani hoitelemaan aikuisten edestä kouluikäisenä, tai kouluikäisestä alkaen, kun mm. raivalaisia kutsuttiin kylään visiitille. 

Raivalaiset tulla tupsahtivat kuorma-autolla sitten meidän mäelle, sille mäelle, joka oli kuin paatin selkä. Auton tulo nähtiin jo kaukaa, kun se tuli Kaharin kohdalta Moision riihen suuntaan. Siihen aikaan oli hyvä näkyvyys koko kyläkunnalle. Me muksut riensimme heti pihamaalle, oli jännää nähdä, oliko Helmisen tyttäriä mukana, ellei nyt kaikin, niin pari tytärtä kuitenkin. Helmisen mummu ei ollut näillä kestireissuilla koskaan mukana. Mummu kävi aina omalla ajallansa onnikkakyydillä. Tuli kävellen tiehaarasta joku lapsista mukana. 

Mummu oli meillä joskus vähän pitemmänkin ajan ompelemassa peittoja itsekudotusta sarssikankaasta niin sanottuja täkkejä. Viivi, Impin orvoksi jäänyt tytär oli mukana, mummu oli hänen huoltajansa. Tällaisia pieniä tapahtumia on tuolla muistojen sopukoissa säilynyt vaikka kuinka paljon. Loputtomiin voisi kertoa tarinoita sieltä ja täältä. Lapsuus oli silloin hyvin rikasta aikaa siltä osin. Helmisen mummulla oli ne raskaat suruvuodet omaisten menetyksen takia, minkä opin tajuamaan vasta paljon myöhemmin täydellisesti.