Sairauksia

 

Meille tuli aina joskus outoja sairauksia. Eräs vitsaus oli paha ihottuma, jopa rakkuloita nousi ihon pinnalle, isojakin rakkuloita. Sanottiin, että sen saa, kun yhtämittaa hyppäätte siellä joessa. Pikiöljyllä niitä voideltiin. Apteekista tuotiin kyllä jotakin ihovoidetta, jonka nimeä en enää muista. Aikaa ottaen sekin sitten parani. 

Kalevin kanssa lapsena sairastettiin joskus ankara krapulakin. Menimme varkain maistelemaan isä-Väinön ”toopista” mitään ajattelematta sahtia. Sillä oli sahtikaverina joitakin Korvaperän miehiä. Oli juuri täytetty sahtiastia ja me kilpaa joimme yhteen menoon niin kuin jotakin mehua vaan. Se nousi ankarasti päähän. Me rupesimme remuamaan ja kiljuttiin. Äiti sanoi Olaville, oli siinä varmaan muitakin, että nuo kakarat on juovuksis. Mitään kuritusta ei tullut, mutta naurun aihetta taas sitäkin enemmän pitkäksi aikaa. Sen muistan, kun sänkyyn mentiin ja kun herättiin joskus yöllä, oltiin tavattoman sairaita. Minä leveilin siitä kyllä Kallion Elville, että minäpä olen sairastanut krapulan. 

Elli sairasti lapsena keuhkokuumeen, sen pelättiin kuolevan siihen. Diakonissa kävi Elliä kotona hoitamassa. Muistan, kun sille vaihdettiin kääreitä. Elli oli silloin jo aloittanut kansakoulun, ehkä minä en silloin vielä ollut koulussa. 

Sitten jossakin vaiheessa ruvetaan puhumaan käänteen tekemisestä. Hoitaja oli sanonut, että viikon päästä se tauti tekee käänteen jompaankumpaan suuntaan ja sitä sitten odoteltiin. Viimein alkoi kova hikoileminen. Käänne oli tapahtunut parempaan suuntaan. Elliä lellittiin ja ei tiedetty, mitä sille oikein olisi annettu ja tarjoiltu. 

Minä olin kateellinen, mielessäni kävi, että olisi saanut kyllä kuolla. Sitten kun se alkoi siitä toipua, siitä tuli tavattoman vaativainen ja itserakaskin. Minua loukkasi tavattomasti se, kun Elli sanoi minulle kerran, että minä olen ruma. Kyllä se sitten Elliltä ohi meni se itsekkyys, oli vaan sairauden aikana kovasti paijattu. Sitä kuvitteli sitten olevansa meidän toisten yläpuolella. 

Lapsikuolleisuus ennen sotia oli vielä hyvin yleistä ja jonkin aikaa sotien jälkeenkin. Minä muistan tällä kulmalla kuolleen lapsia useampia. Kalliolta kuoli Aino, Ylitörmästä kuoli Sirkka, Äijänojalta Lahden Ritva, Majamäen Seija, Forssin Sanni, ainakin nämä kuolivat kaikin sairauteen, ei tapaturmaisesti. Kaksi näistä oli meidän leikkikavereita. 

Minun lapsuuteni aikana vanhempien ihmisten kuolemantapauksia lähiseudulla oli vaikka kuinka paljon. Lähinnä muistan Frans Kalliokosken eli Kallion isännän kuoleman. Olin silloin kahden- tai ehkä kolmentoista ikäinen. Meiltä niihin hautajaisiin Elliä oli pyydetty sinne ”hälppäriksi”, mistä hommasta se oli ylpeä. Ellillä oli hautajaisten jälkeen niistä paljon kerrottavaa. 

Minua puolestaan oli pyydetty Forssille kotomieheksi siksi aikaa, kun Anni ja Jussi olivat hautajaisissa. Todennäköisesti Lean kaveriksi, Kaisa ei ollut silloin vielä syntynyt. 

Kallion isäntä sairasti kauan keuhkotuberkuloosia, ankaraa sairautta. Se ei pystynyt puhumaankaan pitkään aikaan kuin kuiskaamalla.  

Kallion emännällä oli ollut vaikeat ajat, sairaus kulutti henkisiä ja aineellisia varoja ja voimia. Toivo ja Paavo olivat silloin jo aikuismiehiä, työntekijöistä ei ollut pulaa. Toivo tosin kulki silloin paljon ”mailmalla”, millä niemellä Toivon olotilaa silloin mainittiin. Aina silloin tällöin mainittiin, että Kallion Topi on lähtenyt taas mailmalle.