Mailmalla

 

Minua kiehtoi mailmallelähtö ja se mailmallaoloajatus. Ajattelin, että se on jotain suurta ja erikoista. Minun mailmallelähtöni ulottui vain runsaan kahden kilometrin etäisyydelle. Sillä mailmantiellä olen yhä, niin kuin meidän sen aikaisten nuorten mailmatie oli kovin lyhyt. 

Joidenkin, kuten esim. Liljan Eilan tie johti kyllä kauaksikin. Ainakin Eilan ja kahden Hakamäen tyttären tie johti pohjoiseen Kemijärvelle asti löydettyään elämänkumppanit Niinisalon varuskunnasta. Nykyään, kun mailmalle lähdetään tänä aikana, lähdetään jo useinkin maiden ja merten taa. 

Niin se mailmallemeno ja mailmallaolo lapsuudessani ja vielä varhaisnuoruudessanikin loi mielikuvituksessani ihmeellisiä asioita. Ajattelin, että siellä on varmaan jotakin hienoo ja jotakin semmoista, mitä ei tavallisessa elämässä ole. 

Kerran sitten taas kerrottiin, että Forssin Martti on lähtenyt mailmalle. Martti oli Forssin Hiljan poika, Hiljan ensimmäisestä avioliitosta. Martti oli ollut jo vähän aikaa aikaisemminkin mailmalla, se tuli silloin vielä takaisin, puhui silloin palatessaan outoa murretta, todennäköisesti Turun puolen murretta. Muistan, kun sitä matkittiin ja sanottiin, että se on olevanansa, olevinaan. Martti lähti sitten uudelleen mailmalle ja sille tielle sitten jäikin. Forssin Martista en koskaan sen jälkeen kuullut mainittavan. Kysellen sekin olisi aikoinaan selvinnyt. 

Tyyne, Martin sisar lähti Ikaalisiin, sanottiin, että se meni Sikurinkylään piiaksi. Löysi sieltä elämänkumppanin ja jäi pysyvästi sinne. Muistan, kun Tyyne oli käymässä kotonaan Forssilla, sillä oli pieni tyttö mukanaan, jonka nimi oli Anja. 

Muistellaan eteenpäin: Eräänä kesäisenä pyhäpäivänä meidän puodissa oli joukko kylän tyttöjä, joista muistan ainakin Forssin Tyynen, Äijänojan Annin, Haapakosken Lintan ja Välimäen Bertan, joka oli silloin meillä piikana. Ne opetteli tanssimaan puodin lattialla. Me mukulat seurasimme suurella mielenkiinnolla. Joku niistä lauloi, muistan vielä laulun sanojakin, niissä sanottiin että, ”On onni rauha, missä ei myrskyt pauhaa. Kedolla kuljen, olen onnellinen”, enempää en muista. Sitä laulettiin siinä tilanteessa niin monta kertaa, että väkisinkin jäi mieleen. 

Terttu muisteli sellaista juttua, kun me opetimme Holmalan Ellee ja Lauraa tanssahteleen meidän suulin lattialla. Olimme muka sellaisia mestareita, että pystyimme toisiakin opettamaan. Ellen tanssahtelu jäivät vähiin, kun avioitui hyvin nuorena Vilhon kanssa sota-aikana. 

Sodan loputtua Holmalassa pidettiin kyllä myöhästyneet häät Ellelle ja Vilholle, niissä häissä meiltäkin oltiin. Sinne häihin tuli illalla riidanhaluisia kuokkavieraita jostakin Sydänmaan perukoilta. Rauha rupesi niitä häätämään pois. Nämä puolestaan huorittelivat Rauhaa. Lähtivät sitten kumminkin ennekuin tuli mitään isompaa kahinaa. 

Tanssin iloa oli myös vähän myöhemmin, kun Moision Toivo opetti Jantusen Manua valssia tanssaamaan ”Mustankarhun” lattialla, muu tanssiväki seurasi iloisena sitä menoo. 

Lahden Lauri oli niin taitava tanssin käänteissä, että sen kanssa ei osannut tanssia muut kuin Emmi. Muistan, kun meidän suulissa oli jotku talkootanssit. Väkee oli paljon, niin kuin aina tällaisissa tilaisuuksissa. Lahden Lauri pokkasi Lempin Irjan valssille, josta ei tahtonut tulla mitään. Kun valssi oli päättynyt, Irja sanoi minulle, että oli se aika kieruvalssia. Irja oli hyvä tanssija, oli ilo silmälle, kun ne Rekolan Villen kanssa pyörivät tanssilattialla. Ihaillen niitä katseltiin, siinä tehtiin kaikki koukerot. 

Niillä suulitansseilla oli kaikilla omat tarinansa. Siellä seurailtiin toisiamme ja sitä, kuka kenenkin kanssa kiemuista lähtee. (Tätä nimitystä käytti Koskisen Alviina aikoinaan.)