Miina ja Frans

 

Mäkelän Frans-taata jäi leskeksi v. 1901. Mariaana kuoli keuhkotautiin. Orvoksi jäi 7 lasta, joista nuorin oli noin vuoden ikäinen Alma-niminen tytär. Vanhin, Eemeli oli 15 -vuotias. Siinä sitä sitten oltiin, mikä neuvoksi? Vuoden ikäinen Alma sai kasvatuskodin sukulaistalosta Taulunkylän Kalliomäessä, jossa sitten kuoli 10 -vuotiaana johonkin vatsatautiin, kerrottiin. Siitä ei ole tietoa, kauanko Frans oli leskenä vaikeassa tilanteessa. 

Kolme Franssin vanhinta lasta tuli ”amerikankuumeeseen” ja lähtivät heti, kun ikä salli seilaamaan Atlantin toiselle puolelle, vanhin tytär, Raakel viimeisenä ollessaan noin 16 -vuotias. 

Leppiniemen sukulaiset ottivat sitten asiakseen toimittaa Franssille uusi emäntä, viittäkymmentä lähentelevä ”ikäneiti”, joka oli uskollisesti palvellut Vuorenmaan Santilla jo kymmeniä vuosia samassa paikassa. Näin Vilhelmiina Kannistosta tuli Mäkelään uusi emäntä, joka oli riuskan työihmisen maineessa ja joka oli sopinut muiden lapsipuoliensa kanssa, paitsi Raakelin kanssa oli mennyt pahasti ”sukset ristiin”. Näin Raakel oli myöhemmin tilannetta kuvaillut. 

Muistan Franssin ja Miinan niiltä ajoilta, kun elelivät siellä eläkeläiskamarissaan aika pienissä tiloissa, jossa oli pieni uuni, keittohommat mummu suoritti ja samoin leipomistyöt talon tiloissa, näin oli sovittu siinä vaiheessa, kun Väinö sai talon haltuunsa, joskus ehkä vuosi oli 1921-22. 

Riitatilanteita Fannyn ja Miinan välillä ei muistaakseni kovinkaan ollut. Sitä muistelen, että Fanny oli joskus tuskastunut mummun touhotukseen, kun saman hellan ääressä yhtä aikaa kauhoja heilutettiin. 

Miina-mummu sekä Frans-taata olivat molemmat hyviä meille mukuloille. Vanhalla parilla oli ns. syytinkilehmä, joka laidunti talon karjan mukana, lehmän nimi oli Omena, joka ikipäiviksi jäi tuonne mielen sopukoihin. Se Omena-nimi oli muutenkin silloin hyvin yleinen nimi lehmien keskuudessa. Taisipa joka talon ja torpan laitumella kulkea Omena pellolla laitumella. 

Meitä mukuloita kiinnosti kovasti, mistä ja kuinka ne vasikat tulevat ja ilmestyvät karsinoihin. Pieniä aavistuksia tosin oli olemassa. Eräänä päivänä kuulimme vanhanparin keskustelusta Omenan poikimisesta. Mummu ja taata alkoivat vuorotellen kulkea pirtin ja navetan väliä. Tiesimme, että jotain siellä navetan puolella tapahtuu. Olimme valppaina Kalevin kanssa. 

Vanhapari alkoi viimein viipyä navetassa entistä kauemmin. Silloin päätimme mennä navetan ikkunasta kurkistelemaan. Ikkunat olivat sen verran alhaalla, että ulotuimme maasta käsin seuraamaan tapahtumia navetan sisällä. Sattui vielä Omena olemaan pihan puoleisella navetan osalla, näin meille muodostui hyvät näkymät seurata tapahtumien kulkua. 

Mieleeni on jäänyt näkymä, kun vasikan sorkat olivat sieltä hännän alta näkyvissä ja melkein kauhistuttavaa oli seurata, kuinka mummu ja taata olivat kiskomassa vasikkaa ulos sorkista vetäen. Siinä se sitten selvisi totuus siitäkin asiasta ollenkaan aavistamatta, kuinka paljon tulevaisuudessa joutuisin noihin tositoimiin. 

Miina-mummu oli harras uskovainen, veisasi joskus kovalla äänellä, johon taata puuttui ja sanoi ”Lakkaa hoilottamasta!” Koskaan en kuullut niiden riitelevän, ei ainakaan äänekkäästi. 

Elli oli mummun suosikki, johtuen ehkä siitä, kun Elli teki mummulle pieniä palveluksia. Kalevi taas villinä mukulana teki mummulle pieniä kepposia tilaisuuden tullen, niin kuin Kalevin tapoihin kepposet ja ilkeilyt kuuluivat muutenkin yleisesti. 

Mummu kertoili useinkin Santilla piikana olostaan. Kertoili samoja muistelmiaan, jos vaan oli halukkaita kuuntelijoita. Useinkin tarinat aloitettiin sanoilla ”Kyllä minä olen nähäny mailmas palion pahaa. Olen nähäny susia mukulana ja kuullu niitten ulvovan. Olen nähäny Santilla nuoren renkipojan, ku se kiipes rappusia pitkin katolle. Sillä oli puukko taskus. Ne raput kaatu ja maahan tulles se puukko puhkasi sen poijan mahan ja siiihen haavaan se poika kuali. Kerran Santille tuli kerjäläisperhe, joka oli kovasti näläkiintynyt. Saivat sielä ruokaa ja yösijan. Minä otin viereeni pienen plikan ja aamulla ku heräsin navetalle huomasin, että se mukula oli kuallu. Ja monta muuta pahaa olen nähäny”. 

Kerronnan mukaan Franssi oli saanut rivakan emännän taloonsa ja näin oli alettu pärjäilemään. Ehkä Miina oli saanut jonkin verran säästöjäkin pitkän piikuutensa aikana, oletan niin. Olen muistanut aina mummun pitkän pyhähameen ja tröijyn, joka pantiin ylle silloin, kun lähdettiin ”viivanvetoon” äänestyspaikalle tai kirkkoon. ”Rippikirkot” olivat Miinalle tärkeitä. 

Eräänä päivänä syytinkiläisenä ollessaan mummu seisoi hellan vieressä tuttu kauha kädessään ja alkoi siinä seistessään puhua kummallisesti. Yritti tavoittaa sanoja, joista ei saanut selvyyttä. Silloin taata, joka makasi tapansa mukaan pirtin sohvankannella, lähti taluttamaan mummua kamariinsa omaan sänkyynsä. Tuli jonkin ajan kuluttua sanomaan ”Se on halavaantunu”. Sitä en muista, montako viikkoa mummuparka siellä sänkynsä pohjalla makaili. Mitään ”meininkiä” en muista kenelläkään olleen lääkärille menosta potilasta viemään. 

Haavanlammin Manta pyydettiin avuksi potilaan pesua suorittamaan, sen muistan. Halvauspotilaat katsottiin siihen aikaan niin toivottomiksi, että mitään apua ei lähdetty hakemaan. Lääkäritkin olivat silloin pitkien matkojen takana ja olivat kerronnan mukaan vielä yleensä hyvin ärhäkkäitä. 

Oli kesäaika v. 1936 mummun kuollessa, musta arkku kannettiin vanhaan aittaan, jota rakennusta me mukulat pelkäsimme vielä senkin jälkeen, kun arkku oli viety jo läpikäytävään Kirkolle. Tämä pelko oli taas juurtunut meihin mukuloihin Haavanlammin Martin haamu- ja kummitustarinoista. 

Pian mummun kuoleman jälkeen taata muutti Rikun ja Rauhan talolle Raivalan Holmalaan. Minulle jäi mielikuva, josta Tertunkin kanssa muistelimme monet kerrat siitä, kuinka Fanny oli kuohuksissa taatan muutosta. Se oli ollut yllätys Fannylle, jollakin tavalla epäluottamus häntä kohtaan, niin luulen, kun näitä asioita muisteltiin. Mitään riitoja en kuitenkaan muista veljesten välillä olleen.  

Vuoden taata ehti elellä Rauhan hoivissa, kun kutsu tuli täältä ikuisuuteen, sanottiin suolitukos kuoleman syyksi Porin sairaalassa. Hautajaiset pidettiin meillä Mäkelässä v. 1937. Muistotilaisuudessa oli paljon väkeä, leppiniemiläisiäkin kuorma-autolasti. Runsas vuosi oli Miina-mummun kuolemasta ennen taatan poistumista. 

Siitä ajasta on jäänyt mieleeni, kun sen ajan tavan mukaan alettiin lähettämään mustareunaisia hautajaiskutsuja sukulaisille ja naapureille. Eteen tuli pulma Miinan sukulaisista ei ollut kenelläkään tietoa. Alkoi etsintä, viimein löytyi yksi elossa oleva sisko, nimeltään Katariina Kiviniemi. Siitä sitten Ellille ilojuttu tuli, kun kuoreen tuli nimi ja osoite: Katariina Kiviniemi, Kaskenviita, Komppa. Elli rallatteli sitä koulumatkallakin. Kyllä se meistä muistakin mukuloista tuntui lystiltä hokema: Katariina Kiviniemi, Kaskenviita, Komppa ja vielä lopuksi Kankaanpää. Se oli kookirjaimilla leikittelemistä. Se tarttui jo naapurienkin mukuloiden keskuuteen.