Turinaa ja tarinaa

 

Minulla on aina ollut taipumus jäädä jonkinlaisiin lumoihin. Pidän sitä jonkinlaisena saamani lahjana. Se on jotain tavattoman kiehtovaa jäädä niihin lumoihin, josta joskus palautuminen kestää pitkäänkin. Luonto on minua lumonnut lapsesta asti. Jonkin hienon musiikkikappaleen myötä saatan kohota johonkin korkeuksiin jne. 

Meillä Mäkelässä laidunnettiin aina joskus lypsykarjaa Kydön pitkillä saroilla, joksi sitä aluetta kutsuttiin. Vietiin aamulla lypsyn jälkeen pitkähkön matkan taakse ja illaksi tuotiin kotitarhaan taas lypsettäväksi ja yöksi seuraavaan aamuun. Kansakouluikäisenä se oli melkein aina minun tehtäväni saatella se kymmenpäinen karja sinne laitumelle taas takaisin ja illalla jälleen pois tarhaan. 

Minä tein ne saattotehtävät mielelläni, eritoten sen takia, kun se oli minusta niin lumoavaa kulkea niitä karjapolkuja ensin Reimintietä Mettävainiolle ja siitä polkuja pitkin Pitkille saroille. Karja oli tavattoman tottelevaista. En tarvinnut siinä avustajaa kuin ihan alkumatkasta. Kuljin itse edellä ja koko pitkä karjajono nöyrästi perässä. 

Oli puiden huminaa ja oli tuoksuja, lehvien ja pihlajain kukkatuoksua. Saatuani karjan laitumelle poikkeilin joskus takaisin palatessani alkukesästä tyhjillään olevissa ladoissa vierailulla. Ensin ikivanhassa Kydön ladossa, sitten Taatavainaan ladossa ja vielä Mettävainion ladossa, joka oli kooltaan suurempi toisia latoja ja joka oli entisestä Mäkelän lammasnavetasta olevista hirsistä koottu heinäladoksi metsän reunaan. 

Tänne Ylikoskelle tullessani sama ”kuuhailuperinne” on jatkunut näihin päiviin asti, kun nuo jalat ovat Luojan kiitos vielä kannattaneet eikä pääkään ole vielä täysin sekaisin. Täällä minun vaellusreittini ovat suuntautuneet lähinnä tuonne joentöyräille Vesasen sillan liepeille asti ja joen taakse metsäpoluille. Aina silloin, kun aikaisempina aikoina iltapuolella oli töiden jälkeen kauniina kesäiltoina ”se aika” taas päällä. Silloin kosken kivien kautta iänikuisille metsäpoluille, joita ei nykyään enää ole olemassa, luonto on sammaloittanut ne näkymättömiksi. 

Tein joskus nuorena ihmisenä ollessani kyläreissun Lehtilän Elvin ja Matin talolle pitkin yhtenäisiä metsäpolkua, joka alkoi heti koskesta ylimentyäni ja jatkui Matin talolle asti. Unnukalla kävin muutaman kerran kylässä metsäpolkua pitkin. 

Pajun Vilho kertoi aikoinaan, siis ennen vanhaan, kun kyläläiset heidän kulmiltaan lähtivät asioimaan  tai sukuloimaan Suurimaalle tai vaikkapa Tykköölle asti, niin silloin patikoitiin kesäaikana vallan metsäpolkuja pitkin, kun ei ollut polkupyörien aikakausi vielä ehtinyt sivukulmille. Vilho kertoi, että yksi polku meni Lahtilästä Isolleahteelle ja yksi meni Riihikosken kautta isolle teille. Yksi taas keitaan poikki Mäntylän suunnalle. Sitä polkua oli Pajuskankin hyvä kulkea velipojan Mäntylän Vihtorin talolle. 

Minä muistan sen, kun Korpelassa kävimme lapsina ollessamme palloo pelaamassa, niin Riihikosken, eli Koskisen Taimi tuli Korpelaan joskus sunnuntaisin teuhaamaan metsäpolkuja pitkin ja taas, kun pelit oli pelattu, niin Taimi katosi taas sillan yli takasin metsän siimekseen. (Taimi kuoli nuorena keuhkotautiin kotonaan Riihikoskella.) 

Täällä Ylikoskella laidunnettiin karjaa myös ainakin parina kesänä kaukana Uudellakydöllä. Sen karjan mukana täytyi silloin olla jo kaksi ”piiskuria”. Se olikin jo aika hankala reitti, kun metsän poikki mennessä tuli vastaan Marjamäen peltoaukea ja niiden olisi väkisin pitänyt poiketa niille pelloille. Se edestakaisin kuljetus oli niin hankalaa, että luovuttiin laiduntamisesta sillä alueella. Että se sitten niistä lumouksista niillä alueilla!