Frans Antinpoika

 

Muistikuvia Frans Mäkelästä, isoisästäni, joka eli vuosina 1862-1937. Frans eli Vanha-Pratu, niin kuin hän itseään joskus nimitti ollessaan pikku hiprakassa. Hän oli kooltaan keskimittainen, laiha miehen käppänä minun muistikuvani mukaan. Hän oli aina saman näköinen, aina yhtä puolivanhan näköinen. Luonteeltaan pikemminkin hyvän- kuin pahantahtoinen. Ollessaan pikku hiprakassa jutteli meille muksuille kivoja juttuja ja vähän laulaa lurittelikin. 

Taata, niin kuin häntä nimitimme, oli niitä sen ajan sahtiveikkoja, hän mielellään viihtyi sahtipaikoissa, ainakin eläkevaarina ollessaan. Teki sitä sahtia joskus itsekin. Sahti oli kyläkunnan yleinen juoma ja tapa. Sen äärellä sahtikaverit sitten kokoontuivat päiväksi ja pariksikin. 

Muistelen niitä taatan lauluja, joita hän vähän väräjävällä äänellä lauleli. Yksi alkaa sanoilla ”Aalto merillä pauhailee, meripoika laulelee”, jatkoa en muista. Oli hengellisiäkin lauluja, mm. laulu, joka alkaa sanoilla ”Jeesuksesta laulan, Jeesuksesta vaan”. 

Silloin, kun taata oli oikein hyvällä tuulella, niin se jakeli meille muksuilla pikku pennosia, 25 ja 50 pennisiä. Muistan se harmaan villatakin, joka oli usein taatalla päällä ja muistan, kun se sama villatakki päällään oikaisi aina olemuksensa meidän sohvan kannelle joku tyyny pään alla. 

Syytingille jäätyään asettautuivat pieneen kamariin, tätä aikaa minä en muista, ehkä en ollut vielä syntynytkään silloin. Siellä kamarissa oli pieni uuni, sänky, vanha puusänky. Sitten siellä oli klaffipiironki, joka jossakin vaiheessa vietiin Rikulle Holmalaan. Siellä oli pöytä, pari tuolia ja vanha astiakaappi, johon yläosaan järjestettiin astiat kuivumaan, savikipot ym. Alaosassa oli kaksiovinen kaappi muita tavaroita varten. Samaisen kaapin taatan huutokaupassa, niin kuin sitä tapahtumaa jälkeenpäin kutsuttiin, huusi Korpelan Impi, vei sen navettakeittiöönsä ja sitä kautta se kului ja hajosi loppuun. 

Taatan ja Miina-mummun hallussa oli se vanha aitta siellä mäen alla, missä niillä oli mielenkiintoisia tavaroita, ainakin meidän muksujen mielestä. Kaikkein enimmin minun on jäänyt mieleeni siellä orrella kiikkuva tupakkakukkaro, joka oli helmillä koristeltu. Sen kukkaron tapauksesta en tiedä mitään, mistä se oli tullut ja mihin se joutui. Olisi varmaan arvokas tänä päivänä ellei aika olisi kuluttanut jo loppuun. 

Aitan yläkerrassa oli niiden syytinkijyvälaari, taisi siellä olla muutakin tavaraa. Vanhalla parilla oli myös oma lehmä talon karjassa laitumella. Muistan vaan ehkä sen viimeisen heidän lehmänsä, jonka nimi oli Omena, se oli ruskea sarvipää, pienet sarvet. 

Miina-mummulla ja taatalla oli syytinkipeltomaa Taatankytö ja Kaisaniemi. Minun muistini aikana ne pellot oli aina heinällä. Rikun väki tuli sen heinän aina joka kesä tekemään. Meilläkin oli silloin aina kivaa, kun Elle ja Laura tulivat vanhempiensa mukana tänne meidän kanssamme telmimään ja talostelemaan. Tosin 10 -vuotiaina hekin jo joutuivat harava varteen tarttumaan. Useinkin säät olivat suosiollisia, että parin kolmen päivän kuluttua saivat heinät latoon, siihen pieneen latoon, joka sai nimekseen Taatan lato. 

Mummu ja taata tekivät aina kerran kesässä kirkkoreissun, ehtoolliskirkkoon piti päästä, mikä oli tietysti lähinnä mummun ajatus ja toivomus. Muistan, kun auto kävi ne hakemassa, liekö Ylisen Marttikin ollut taksillaan kuskaamassa. 

Taata oli sellaisen pikkuvarakkaan maineessa, mistä lie rahoja saanut säästymään Lainaili tuttaville ja naapureille, kun tarvitsivat johonkin tarkoitukseensa. 

Väinön veli Riku asui ja viljeli Raivalassa harmaan torpan maita, Rauhan vanhempien torppaa tietääkseni. Rauhan vanhemmat olivat saaneet sen lunastaa itsellensä. Riku ei ollut siihen olotilaan ollenkaan tyytyväinen. Joskus 1934 (Elle on kertonut) kylällä oli Pohjaspään Väinön tila myytävänä, silloin taata oli Rikulle sanonut, että osta tila. Niin muutti Rikun väki Holmalaan ja heti alettiin uuden navetan rakentaminen, se rakennus jököttää vieläkin paikallansa. 

Miina-mummun ja Fannyn keskinäiset suhteet sujuivat, mikäli muistan, kohtalaisen hyvin, vaikka saman hellan vieressä askartelivatkin. Muistan kyllä joskus jotain sanaharkkaa olleen. Miina-mummu oli luonteeltaan aika sopeutuvainen. En muista sen koskaan ärhennelleen taatalle, vaikka joutuikin paljon kuuntelemaan taatan juoponhöpötystä. Päinvastoin taata saattoi Miinalle ärhennellä silloin, kun Miina oli veisuupäällä. Muistan kerrankin, kun Miina hartaana lauloi ”Täältä tempaa kaikki kuolemavirttä”, taata käski lopettaa kojoottamasta. 

Miina oli hyvä meille lapsille, vaikka ei me aina niin kovin kilttejä oltukaan. Olimme kyllä avuliaita kantamaan Miinalle vaikka puita sisälle, jos satuimme olemaan sillä päällä. Siitäkös Miina-mummo kehui meitä äidillemme. Hän ei ole missään muualla nähnyt noin hyviä lapsia. Tästä kehumisesta innostuneina autoimme entistä enemmän. Kilvoiteltiin silläkin, että kuka minäkin iltana saa viedä mummon pissakiulun sisälle, vanha kun oli eikä kerinnyt tarpeen tullen aina ulos menemään. 

Todennäköisesti Miina oli ollut tomera talon emäntä tullessaan aikoinaan emännöimään Franssin taloutta ja hoitamaan lapsikatrasta. 

Kerran Miinan askarrellessa taas hellan luona kummasteltiin sitä, kun Miina alkoi kovasti käsin huitomaan ja puhumaan sekavia. Silloin sanottiin, että mummu on halvattu. Talutettiin sänkyyn, jossa virui sitten muistaakseni jopa viikkokausia. Puhekyky meni täysin samoin liikuntakyky. Taata hoiteli parhaansa mukaan kaikki, tuli alle niin kuin sanottiin, että voi vain kuvitella sen aikaista kotisairaanhoitoa. Halvaantuneet maaseudulla hoidettiin kotona, mikäli mahdollista, erittäin huonoissa olosuhteissa. Lääkäristä ei edes puhuttu. Sitten kun tilanne oli oikein kaaosmainen, Haavanlammin Manta haettiin avuksi siivoamaan ja auttamaan. 

Sitten eräänä aamuna taata tuli sanomaan, että mummu on lähtenyt. Muistan sen helpottuneisuuden olotilan, mikä taatasta oikein huokui. Me muksut olimme kummallisessa olotilassa, kun kuolema oli talossa käynyt. Kävimme kurkkimassa taatan kamarin ikkunan takaa, vainajaa emme nähneet, kun peitto oli levitetty päälle. 

Kului jonkin aikaa, kun taata tuli pirttiin ja käski meidän lapsien tulla katsomaan vainajaa. Tavattoman jännittyneinä menimme kamarin puolelle. Taata otti peiton vainajan päältä ja sanoi: ”Tuommoinen se on ihminen kuolleena”. Hiippailimme hiljaa pois. 

Mummun hautajaisista en paljonkaan muista. Sen muistan, kun mummu oli pantu arkkuun Haavanlammin Mantan ym. avustamana. Arkku kannettiin aittaan, minkä sitten Pitkärannan Mikkeli haki hautausmaan läpikäytävälle. Siis itse hautajaisista on hyvin vähän jäänyt mieleeni. Martan ja Rikun väen vaan lähinnä muistan. Muistelenpa, että en ollut koko hautaustoimituksessa mukana, kun taas taatan hautajaiset muistan varsin hyvin, se tapahtui parisen vuotta myöhemmin. (Miina kuoli 1.8.1936 ja Frans 16.1.1937) 

Ehkä noin vuoden kuluttua mummun kuoleman jälkeen taata meni taas kerran käymään Rikulla ja Rauhalla, sille tielle sitten jäikin. Se oli Rikun ja Rauhan tahto, että ottivat taatan sinne ehkä joksikin määrättömäksi ajaksi.  

Kerran tuli kutsu meidän väelle tulla kylään Holmalaan sinä aikana, kun taata siellä oli. Rauha oli kertonut myöhemmin, kuinka taata oli ollut levoton koko päivän odottaessaan Fannyn ja Väinön saapumista. Yhtämittaa oli käynyt ulkona kuulostelemassa, että joko kuuluu rattaiden kolinaa. Rauha oli sanonut, että taatalla oli ollut selvästi ikävä. 

Sitten joskus talvella tuli tieto, että taata on viety hyvin huonossa tilassa Porin sairaalaan. Oli ollut kovat vatsakoivut, suolisolmu, niin kuin myöhemmin sanottiin. Leikattiin, mutta mitään ei ollut tehtävissä, viikatemies korjasi sadon. Edesmennyt Kuusiluoman Laura muisteli joskus sitä taatan sairastumista, oli korvissa soinut pitkän aikaa se kova valitus, mikä taatalla oli ollut. 

Olin 12-vuotias silloin, kun taatan hautajaiset oli, ne pidettiin meillä Mäkelässä. Muistan, että haudalla oli paljon väkee, niin kuin sitten meillä kotonakin. Leppiniemen väkeä oli paljon ja muita sukulaisia ja naapureita. Olin niissä hautajaisissa saanut ensimmäisen kerran maistaa täytekakkua, joka silloin ei vielä olut yleistynyt maaseudun ihmisten keskuudessa. Tietysti sitä saimme maistaa vasta sitten, kun muut, etenkin hautajaisvieraat, olivat osansa ottaneet. Se oli meille niin käsittämättömän hyvää, että me Kalevin kanssa myöhemmin nuolimme vielä kakkupaperinkin. Sitä en muista, kuka oli pitokokkina, mahtaisikohan Terttu muistaa. 

Muistan kerrotun sieltä hautajaistilaisuudesta Lehtilän Vihtorin lausahduksen, kun Vihtori oli sanonut jollekin hautajaisvieraalle, että ei siinä miehen kuolemassa muuta vahinkoa tullut, mutta meni liian hyvät hampaat. Muistaakseni Lehtilän Vihtori kuului Pienviljelijäpuolueeseen, sitä vaihetta kesti vain vähän aikaa. 

Jostakin syystä, jota en tullut koskaan tietämään Vanhalla Pratulla ja Lehtilän Vihtorilla oli aina huonot välit. Olisipa edes Olavilta tullut joskus kysyttyä, olisi varmaan jotain tiennyt. 

Yksi muistikuva on, kun minä menin taatan mukana Raivalaan. Pori-Parkano linja-autoliikenne oli jo silloin. Ylisen tiehaarasta mentiin linja-autoon Raivalaa kohti. Vuotta en muista, mutta olisiko ollut kohta pian mummun kuoleman jälkeen. Jäimme sitten Raivalan raitilla pois autosta Lahonkylän risteyksessä. Minä menin Helmisen mummulaan ja taata Lahonkylän suuntaan Holmalaan. Taata sanoi, kun oli jääty risteyksessä pois, että odota vähän, hän käy hakemassa tuolta liikkeestä vähän karamelleja viemisiksi. Taata kävi, toi minulle ratsukaramellipussiin ja vei Holmalan tyttärille, taisi olla jokaiselle oma karamellipussi. 

Sovittu oli, että seuraavana päivänä, vai oliko se parin päivän päästä, kohdataan raitilla, auton tuloaika oli tiedossa, ja lähdetään paluumatkalle. Niin tehtiin. On aivan kummallista, että ei ole olemassa tiettävästi yhtään valokuvaa taatasta ja mummusta. 

Tyttärensä Martan tykönä Santaskylässä en muista taatan koskaan vierailleen, mutta kyllä näin on täytynyt joskus tapahtua. Martta vieraili paljon kotonaan Mäkelässä Manassen kanssa silloin, kun Manasse oli voimainsa päivinä, aina niillä oli joku lapsista mukana. Manasse poti kauan keuhkotautia eikä aina ollut Martan mukaan lähtijäksi. Myllyniemen Manasse oli suurehko ruma mies, jota Martta Manassen kuoleman jälkeen puhutteli Mana-vainaaksi. 

Muistan senkin, kun Martta tuli taas kerran hevosella, sillä oli nuorempi poika Paavo mukana, olisiko ollut vasta parivuotias ja tavattoman pahantuulinen lapsi, huusi ja kiukutteli yhtä mittaa. Martan meillä ollessa tuli joku vaatekauppias, jolla oli mm. naisten villatakkeja. En muista, elikö Miina vielä silloin. Martalla ei ollut rahaa mukana ja sen teki mieli yhtä villatakkia ostaa. Sanoi isällensä Fransille, että ostakaa nyt tyttärellenne villatakki, mutta taata ei ostanut. 

Paljon jälkeenpäin ajattelin, että olisi sen villatakin nyt Väinökin voinut ostaa etenkin, kun olin kuullut minkä työmäärän Martta aikoinaan oli siinä talossa tehnyt. Martta kun oli lähes kolmikymppiseksi kotitalonsa hyväksi tehnyt kovaa työtä, kunnes Manasse vei emännäksi Myllyniemeen. 

Taata kertoili aina joskus lapsuuskodistaan Leppiniemestä ja entisistä naapureistaan Antinluomasta ja Mesiniemestä ja kyllä se Mariaana-vainaakin aina joskus esille tuli. 

Mummu kertoili entisistä piikuutensa ajoista ja siitä, kuinka kamalia asioita hän oli eläissään nähnyt, mm. sen, kun Santille tuli joskus kerjäläisiä ja kuinka niistä taloon päästyään jotkut kuolivat talonväen silmien eteen, niin heikkokuntoisia olivat. Sitäkin mummu muisteli, kuinka jossakin piikuustalossa pikkupoika kiipesi tikapuita myöten katolle puukko kädessä. Tikapuut eli raput romahtivat, kun poika oli pääsemässä katolle. Puukko lävisti pojan. Poika kuoli. Sitä en muista, kuoliko poika heti, vaiko myöhemmin saamaansa vammaan. Mummu itki vieläkin kertoessaan tätä surullista tarinaa. 

Miina oli ollut Santti-nimisessä talossa piikana monet vuodet ja sitten loppuajan ”ittellänsä” niin kuin Miina asian ilmaisi. Ehkä oli sovittu, että Miina jää asumaan jonkinlaisena täti-ihmisenä taloon. Sieltä Frans Mäkelä sitten haki Miinan talouttaan ja lapsikatrastaan hoitamaan. Puhemies oli ollut asialla. Olisi ollut kiva tietää, kuka tuo puhemies silloin oli. Ja olisi ollut kiva tietää hyvin paljon muitakin asioita, jotka nyt vanhempana tuntuvat tärkeiltä. 

Olavi näistä asioista olisi tiennyt ja muistanut paljon enemmän, mutta eipä vaan tullut kyseltyä. Jaakko kertoi joskus, että kyllä hän vanhan Mäkelän muistaa täällä Ylikoskellakin joskus olleen sahtikaljalla. Heillä pappan (Salomon Ylikoski) aikana tehtiin aina joskus sahtia syksyllä, kun ulkotyöt oli tehty. Jaakko kertoi myös vanhan Mäkelän toistaneen usein ”niin, niin”. Minäkin muistan vielä aikuisenakin hoettavan sanontaa ”Niin, niin, minä olen Vanha Pratu”. 

Kirjoitus- ja lukutaitoinen Frans oli niin kuin isänsäkin oli ollut jo aikoinaan. Miina oli lukutaitoinen, mutta ei kirjoitustaitoinen, nimensä kirjoittamisen sijaan käytti puumerkkiä, jonkinlaista koukeroa. Franssille tuli aikoinaan sanomalehti nimeltä Pienviljelijä. Niitä ei silloin hävitetty. Frans kantoi ne aina aittaansa tallelle. Ei Väinö niistä lehdistä ollut erikoisemmin kiinnostunut käteensä ottamaan. (Oulun yliopiston äänitearkiston haastattelussa Väinö kertoo, että Mäkelään tuli viime vuosisadan alkupuolella turkulainen sanomalehti Uusi-Aura. Se avasi Väinölle tiedonväylän kylän ulkopuoliseen elämään. Erityisen kiinnostunut hän oli silloin käynnissä olleeseen Venäjän-Japanin sotaan.) 

Vielä muistan senkin, kun oli eduskuntavaalien aika. Kalle Joukanen oli Kankaanpäästä Maalaisliiton ehdokkaana. Vaalien alla tuli tieto, että Joukanen lähettää vaalipäivänä kuorma-auton kyliltä hakemaan äänestäjiä. Niin tuli vaaliauto meidänkin pihaan, lavalle kapusivat Fanny ja Väinö, Pratu ja Miina. Mieleeni on erikoisesti jäänyt Miina-mummun kiipeäminen tai se, kun mummu autettiin auton lavalle päällään sama asu, joka pantiin silloinkin, kun rippikirkkoon menivät, musta tröijy, niin kuin mummu puseroansa nimitti, ja maata viistävä musta hame. 

Arvuutteluksi sitten vanhemmilleni jäi, kumpi sai vanhanparin äänet, Joukanen vaiko Yliruusi. Yliruusin Einosta silloin paljon puhuttiin. Ei silloin menty äänestämään vaan viivanvetoon. Taata henkäili siihen aikaan jonkinlaista poliittista uhoamista. Väinön kanssa olivat melkein tukkanuottasilla poliittisten erimielisyyksien takia. Terttu oletti Lehtilän Vihtorin ja Mäkelän taatan riitojen johtuvan politiikasta. Toisaalta taas Lehtilän Väinö nuorena miehenä oli taatan kanssa hengenheimolaisia, tuskin vihoittelut ihan siitäkään johtuivat. 

Sitten vielä yksi Miinan hautajaismuisto. Kun hautajaisia suunniteltiin ja ruvettiin lähettämään mustareunaisia hautajaiskutsuja, tuli pieni pulma eteen Miinan sukulaisten suhteen. Elääkö niitä enää ketään, jolle voisi hautajaiskutsun lähettää. Selville saatiin, että yksi Miinan siskoista on elossa. Sitten ruvettiin etsiskelemään tämän sisaren osoitetta. Jostakin sekin löytyi. Kutsu lähetettiin osoitteella Katariina Kiviniemi, Kaskenviita, Komppa, Kankaanpää. Tämä on jäänyt erikoisesti mieleeni siitä, kun Elli hoki pitkän aikaa lorua Katariina Kiviniemi, Kaskenviita, Komppa, Kankaanpää. Ellistä oli kummallista, kun kaikki nimet alkoi koolla. 

Niin, niin taatasta vielä puheenollen. Taatalla oli viikset, joita se aina tai joskus sohvan kannella maatessaan siveli. Äiti ei aina ollut hyvillään siitä, että taata siinä sohvan kannella aina makaili, sanoi että sen täytyy seurata aina, mitä tehdään. Välit niillä kuitenkin oli aika sopuisat. Sitten kun mummu oli jo vanha eikä pystynyt enää pyykkihommiin, pyykinpesu oli muutenkin siihen aikaan tavattoman hankalaa, Forssin Hilja kävi mummulla pyykillä. Silloin heilutettiin vielä pyykkikarttua, (Pyykkikarttua sanottiin täälläpäin kurikaksi.) se oli Hiljallakin työvälineenä. Hilja oli riuska työihminen ja mummun hyvä ystävä. 

Taata veisteli meille muksuille puiden oksista eläimen näköisiä leluja tai leikkikaluja, joita se nimitti hakohäriksi. Sitten se veisteli vielä puusta leikkikaluja, joita sanottiin sahureiksi, ne leikkikalut tekivät aivan sahaamisen näköistä liikettä. 

Isä-Väinö kertoi joskus tarinan siitä, kun vanhemmillansa oli ollut yksi lehmistä Limperi-niminen. Kerran sitten sattui, että Korvalassa asui silloin Limperi-niminen isäntä (Noin suomeksi väännettynä ). Se Limperi oli tullut käymään heillä Mäkelässä jollakin asialla. Miina oli samaan aikaan huudellut nimeltään karjaansa, huudellut näin ”See Limperi, see Limperi, see”. Kumpikin olivat olleet tavattoman nolot sekä Miina että Korvalan silloinen isäntä Limperi. Sitä en tiedä, kuinka tästä tilanteesta selvittiin, että oliko Miinalla selittämisen paikka. Väinö tällä jutulla naureskeli vielä vuosikymmeniä myöhemminkin. 

Muistelen entisajan kepakkariihipäiviä, sitä kun väki hyöri riihellä kuka mitäkin tekemässä. Riihihomma oli silloin monivaiheinen juttu. Oli seinään lyöjää, kepakoijaa, ruumenien ja olkiensiirtelijää. Taatalla oli aina tehtävänä sitoa lyhteet yhteen uudelleen, niistä oli jo vilja karistettu monen vaiheen kautta. Taatan tekemistä lyhteistä tuli kauniita ja tasaisia. Muistan, kun joku riihimies tai -nainen niitä ihasteli, taisi olla Äijänojan Hilma. 

Ikipäiviksi jäi mielenpohjalle ne tuoksut ja tunnelmat ja se hiki ja viskurin ääni, kun siellä riihessä touhuttiin. Vähän varttuneempina mekin Ellin ja Olavin kanssa jouduimme sitä viskuria pyörittämään. Silloin kun voimat eivät vielä riittäneet viskurin pyörittämiseen, istuskelimme lämpimän suuren kuukaan päällä, seurasimme ”riihitonttujen” touhuja. Ihan riihitontuilta ne näytti pitkissä hurstipaidoissaan, Äijänojan Aleksikin. 

Ne rukiin oljet olivat kepakoidessa jo sen veran litistyneet, että hyviä himmelivärkkejä niistä ei saanut, mutta enpä muista, että me himmeleitä olisimme tehneetkään, pieniä joulutähtiä vain, olkitähtiä nimittäin. 

Mutta niistä taatan sitomista olkilyhteistä saatiin olkipatjoja sänkyyn, meilläkin kun oltiin jo vähän isompia, koululaisiakin jo ja ikä oli jo se, että muutettiin kesäksi puodiin nukkumaan, sinne vietiin olkilyhteet sängyn pohjalle ja hurstilakana, päälle paksusti peittoja. Siihen vaan sikeitä vetämään ja me kyllä vedettiinkin. Isä-Väinö sai joskus kaksikin kertaa käydä oven takana jymyämässä ennen kuin taju alkoi palautua. Olin vasta kolmetoista vanha, kun minutkin jo herätettiin lypsylle aamuisin. Oli aamuja sellaisiakin, että ei tarvinnut nousta niin aikaisin.

 

Sellaista taatan aikakautta!