Tie - strada

 

Tie on taas hiljainen, niin hiljainen. Tuo tie, eli strada on olemassaolonsa aikana tuntenut ja nähnyt monenlaista kulkijaa ja liikkujaa. On nähnyt monenlaista kulkuneuvoa, on ollut jalan ja hevospelillä liikkujaa, on menty suksilla, kelkoilla, polkupyörällä, traktorilla, autoilla. Kaikilla on ollut aina oma määränpää. On ollut tiellä kohtaamisia, pysähdytty ja taas jatkettu matkaa. Muistelen etenkin niitä jalankulkijoita, joita minun lapsuudessani ja vielä nuoruudessanikin oli paljon tienpäällä.

 

Meiltä kotimäeltä katsottuna näki laajalti siihen aikaan Äijänojan suunnalle, vielä kauemmaksi näki Sorrinperän aukeen yli aina Kaharille asti. Jos tiellä näki jonkun ripeästi astelevan olevan liikkeellä, silloin tiesi, että kulkija on kyläläinen. Mutta jos kulkija on vähän hitaasti astahteleva, heti tiesi, että kävelijä on joku kulkumies tai nainen. Silloin osattiin tai tiedettiin, että vieras on meillekin tulossa. Joskus kävi niin, että kulkija ajoitti kulkunsa ja taloissa poikkeilemisensa niin, että viimeksi illan pimetessä tuli meille yökortteerin toivossa, missä asiassa sitten onnistuikin (kuka sitä nyt ketään yönselkään lähettäisi). Niin saatiin kaikenlaisia tuttavuuksia ja vakiyösijan tarvitsijoita. Vaivansa näistä vieraista oli, tarvitsivat ruoka-aterian ja jonkun sopukan nukkumista varten. Toisaalta ne toivat piristystä yksitoikkoiseen arkielämään. Oli sellaisia kulkijoita aina joskus, jotka halusivat vaan sen yösijan ja vähän suuhunpantavaa ja taas aamulla lähtivät jatkamaan matkaa mitään selittelemättä.

 

Kaupustelijat olivat taas oma joukkokuntansa, joista ainakin kaksi olivat vakiovieraita. Tampereen kauppias ja joku Ikaalisten Kilvakkalasta oleva kainalosauvoilla asteleva mies oli toinen vakioyövieras. Molemmat olivat hevosella liikkeellä, joten tarvittiin vielä hevosellekin yökortteeri ja heiniä eteen. Nämä molemmat olivat vaatekauppiaita. En muista, maksoivatko ja otettiinko niiltä mitään kortteerivuokraa. Niiden nimiä ei koskaan kysytty eikä ne niitä koskaan maininneet.

 

Jos joskus nähtiin tiellä kulkevan vähän nuoremman oudon miehen, isä sanoi, että se on maantiesälli. Sellaisiakin minun lapsuudessani joskus tiellä liikkui yksin tai kaksin. Ne oli vaan joitakin outoja joutomiehiä, jotka eivät kovinkaan poikkeilleet, näimme niitä vain joskus, kun olimme tiehaarassa talostelemassa.

 

Olen unissani usein oudolla tiellä eksyksissä, en osaa mihinkään, kierrän ympyrää. Maisemat ovat outoja, jossakin kaukana häämöttää rakennuksia. Olen joskus törmännytkin näihin outoihin rakennuksiin, mennyt sisällekin, josta taas en ole löytänyt ulospääsyovea en sitten millään. Nämä unet toistuvat hyvin usein aina uudestaan, kunnes yhtäkkiä herään todellisuuteen. Se olikin vain unta.

 

Minun lapsuuteni aikana kulki vielä mustalaisia eli romaaneja hevoskuormittain tienpäällä. Se oli näky, Minun mielestäni romaanit ja tie kuuluvat tai sopivat tavattoman hyvin yhteen. Meidän mäellekin näkyi jo kauaksi sekin, kun mustalaiskuorma oli liikkeellä. Aina kesäaikana joku pihalla saattoi olla, joka toi viestiä, että mustalaisia on liikkeellä. Ikkunoistakin melkein samat näkymät ympäristöön oli kuin ulkonakin. Joskus kuorma sattui yllättämäänkin, huomattiin vasta, kun kuorma oli jo pihassa. Sattui niinkin, että tulla tupsahti vielä toinenkin mustalasikuorma pihaan. Silloin sitä olikin pirtissä vilskettä, yksi pyysi yhtä ja toinen toista. Miehet pyytelivät hevosilleen heiniä, aina joku nainen oli halukas maksua vastaan povaamaan pelikorteista tulevaisuutta. Muistan, kun korvarengasnainen povasi tai ennusti Länsimäen Eevalle, joka oli meillä silloin piikuudessa. Siihen aikaan romaani -nimitystä ei vielä tunnettu, puhuttiin aina mustalaisista. Itse he nimittivät itseään tummiksi. Niin tummat kuin muutkin kulkijat jättivät aina oman omituisen tuoksunsa jälkeensä, mikä tuoksu leijaili huoneilmassa pari päivää heidän lähdettyäänkin.