Rajakosken rengit

 

Karboffin Aune oli minun hyvä koulukaverini, kertoili paljon asioita Rajakoskelta, jossa isänsä Vasili, kutsumanimeltään Vaselli, oli vakinaisesti töissä ja kertoili sitten kotonaan talon tapahtumia.

Rajakoskella isännöi silloin Luoman perhe, emäntä Aili ja isäntä Martti, joilla oli neljä lasta Rajakoskella asuessaan. Siitä ei ole tietoa, syntyikö lapsia vielä heidän Karviaan muuttonsa jälkeen. Maili oli lapsista vanhin, joka oli koulussa jo minunkin kouluaikanani. 

Eräänä päivänä kouluun mennessämme Aune kertoi Rajakoskelle tulleen uuden rengin, joka oli vähän hullu ja voi vaikka tappaakin, isänsä sanoi niin.

Eräänä päivänä palatessamme koulusta Rajakoskella oli hevosia kirmaamassa tiellä. Oli kevätsulamisten aika, siellä oltiin luultavasti puhdistamassa tallia ja oli hevoset päästetty ulos vapaaksi iloitsemaan keväästä.

Rengit, Kippura-Vantte ja Tappi-Joonas liikuskelivat siinä rakennuksen seinustalla ja silloin näin sen pelottavan hullun rengin. Mitään oikeeta nimeä tästä rengistä en koskaan kuullut. Toisen rengin etunimen tiesin Vanteksi (todennäköisesti Svantte tai Sven.) Sitä en tiedä, mistä se Kippura -nimi siinä nimessä johtui. Vantte oli kovasti sen aikaisten naisten ja tyttöjen mieleen ja näin ollen antaneet Vantelle tuon lempinimen. 

Muistan, kun meillekin kerääntyi aina joskus sunnuntaisin kylän nuoria tyttöjä ja talojen piikatyttöjä kyläilemään meidän piikatytön luo. Muistan, kun silloin puhuttiin Kippura-Vanttesta. Me tenavat oltiin aina korvat höröllä kuuntelemassa aikuisten asioita. Muistan tavattoman hyvin asioita lapsuusajoiltani tuon melkein kuin salakuuntelun kautta. 

Niin ne hevoset kirmasivat siinä tiellä ja heittelivät takapäätään, oli vähällä, että joku meistä ei jäänyt tallattavaksi. Hyppäsimme kuitenkin tien toiselle puolelle. Vantte eikä Joonas korviansa lotkauttaneet asian suhteen. Heti kun hevoset suuntasivat Kankariston suunnalle, silloin lähdimme niin kovaa kuin vaan pääsimme ennen kuin hevoset palaavat, ja niin meni vaara ohi. 

Mutta sitten vähän myöhemmin tuli toinen kauhunpaikka. Taisi olla syksy meneillään, kun taas kerran palailimme koulusta ja taas kerran olimme ohittamassa Rajakosken taloa, kun jostain tien varrella olevasta rakennuksesta tuli ulos samaan aikaan Joonas-renki. Me niin kuin sopimuksesta lähdimme juoksemaan pelosta kankeina, kun oli kysymys hullusta, joka voi vaikka tappaa. Joonas lähti perässä, juoksimme henkemme edestä, Joonas nauraen perässä. Nautti tietysti tuollaisesta säikyttelystä. Siinä, missä nykyään on Rainingon risteys, oli siihen aikaan se kohta metsätaipaletta, jossa oli kaksi mäkeä, aivan kuin kaksi aaltoa. Ne mäet me ylitimme, sitten Joonas palasi takaisin. Muistan, että Aune kertoi isälleen ja Vaselli oli Joonasta nuhdellut, olkoonkin miten leikkimielistä tahansa tuo pelottelu ollut. 

Kyselin vuosikymmeniä myöhemmin Vantten ja Joonaksen tapauksesta Karboffin Hiljalta. Hilja sanoi Joonaksen kaatuneen talvisodassa ja Vantte oli sodan päätyttyä mennyt Karviaan luomalaisten perässä. Tappi-Joonas oli ollut kotoisin Parkanon Sydänmaalta. 

Rajakosken rengit olivat kovia kiroilemaan ja huutamaan hevosille. Kesäisin heinänteon aikaan meidän ja Jokivarren talojen väet olimme melkein aina samoihin aikoihin heinänteossa Reimin alueella. Voi sitä kovapyöräkärryjen ja hevosten kavioiden kopinaa ja kolinaa, mitä siitä meidän sillalta aina kuului siihen aikaan, sinne mentiin isoinkin porukoin. Sitä huisketta ja ääntä, mitä silloin kuului joka suunnalta. Haravat ja hangot heiluivat. Elämää oli joka kolkassa. Kovaa ääntä kuului jopa Kankariston pellolta asti, kun Impi ja Jussi huutelivat toisilleen yli sarkojen. 

Rajakosken pelloilla oli väkeä kuin markkinoilla Palomäen Lempiä myöten. Rengit kiroilivat ja huusivat, mitä naisväki yritti toppuuttaa. Mekin Mäkelän muksut jouduimme jo kymmenenvuotiaana heinäpellolle jotakin pientä askaretta toimittamaan isä-Väinön kovassa komennuksessa. Jos ei muuta, niin tuomaan heinäseiväs kerrallaan kasasta paikalle. Se olo siellä pellolla tuntui paljon mukavammalta, kun naapurin pellolla häärittiin. 

Olen tehnyt joka kesä muistojen matkan Reimin maisemiin. Viime kesänä (v. 2013) en enää uskaltanut lähteä kävelemään muuta kuin alkumatkan verran vain. Olen aina ollut lumoissani, kun olen palannut sieltä. Jokin minulla lumoaa siellä aina, olisiko se jokin erämaan hiljaisuus ja muistot menneiltä ajoilta. 

Erään heinäpäivän muistan varhaisnuoruuteni ajoilta erityisesti sieltä Reimin aukeilta ja jota päivää Uudentalon Armas muisteli vielä vuosien kuluttua. Oli hyvin helteinen heinäpouta, tavan mukaan jokaisella Reimin peltoalueella huhkittiin taas hiki otsalla. Taas kuului tutut karjahdukset Rajakosken pariladoilta, joka sijaitsi siinä pienellä metsäalueella ja josta latoparista olen vielä vanhoilla päivillänikin nähnyt unta. Se on vaan unissa muuttunut isoksi kerrostaloksi, jossa on asukkaana minulle tuttuja sekä tuntemattomia ihmisiä. 

Jossain vaiheessa taivaanrannalle alkoi ilmestyä uhkaavan näköisiä pilviä. Tiedettiin, mitä on tulossa. Se heinämiehen ja -naisen pahin vihollinen, ukkosilma ja rankkasade. Äänet Reimin aukeilla kovenivat ja työntahti kiihtyi. Ei kestänyt kauaakaan, kun ensimmäiset salamaniskut loimusivat taivaanrannalla. Toivottiin vaan, niin kuin aina ukkosen uhatessa, että pilvi menisi santaskyläläisten harmiksi, mutta ei! Se tuli suoraan sinne meidän reimiläisten kimppuun. Ennen kuin täysin huomattiinkaan se riehui siellä salamoineen ja myrskyineen. Pelko oli suuri, ainakin meillä vielä lapsenikäisillä. Ennen kuin ehdittiin juosta kydön latoon oltiin kuin vettä valuvat rätit. Ukkosenilman mentyä ohi ja sateen hidastuessa Reimin perukoilta asti alkoi litimärkiä heinämiehiä tulla kolistella hevosilla rattailla istuen. Matka kotia kohti oli alkanut, heinätyöt oli siltä päivältä ohi. 

Siinä sitten vaihdettiin heinäntekokuulumisia. Isä-Väinön kanssa harmiteltiin työn keskeytymistä. Muistan, kun Kankariston Jussi ja Impi saapuivat meidän ladon kohdalle, josta meidän väki oli lähdössä kotiinpaluumatkalle, Jussi pysähtyi kertomaan omia tuntemuksiaan. Oli vähän huonolla tuulella ja alkoi kertomaan kokemuksiaan rankan ukkoskuuron tiimoilta: ”Kattelin, kun taivaanrannalla vilikutti ja väläkytti, sitten vinkkelisalama löi niin, että kura präiskähti ja sitten, kun se s…na poltti vielä heinäseipäänkin”. Meistä keskenkasvuisista se oli niin hauskasti kuvailtu, että ruvettiin matkimaan myöhemmin Jussin kerrontaa, sitä kirosanaa emme kyllä uskaltaneet lausua, mutta ikipäiviksi tuo Jussin kerronta jäi mieleen. Tällaisia temppuja tuo Ilmatar ilmojen Impi saattaa joskus järjestää ihmispoloisille! 

Tuosta Jussin kerronnasta tuli sitten jonkinlainen lentävä lause, kun matkin sitä myöhemmin kaverilleni Uusitalon Elmalle.