Kalamanvalakee

 

8.12.2014 

Kello on iltapäivällä neljän aika. Ulkona on jo täysi pimeys. Ikkunasta katsellen juuri ja juuri metsänranta erottuu. Sitä kuvitelmavalontuiketta ei tosin nytkään metsässä puiden välissä oikeesti näy niin kuin Haavanlammin ikkunasta kauan, kauan sitten nähtiin eräänä syksynä kalamanvalakeeta. Samana syksynä, kun talvisota alkoi, tai ehkä jo edellisenä syksynä v. 1938. Sodan syttyessä sanottiin, että sitä se kalamanvalakee tiesi, sotaa. Sitä ei sitten kaikille katsojille näyttäytynyt. Lammin väestäkin sen näki vain Manta, Elle ja Martti. Aivan kuin kiusalla se lakkasi näyttäytymästä, kun haapakoskilaisetkin meni iltapimeällä katsomaan. Aavemaailma oli silloin monen mielessä, mutta isä-Väinöllä oli toinen selitys, johon liittyi, oliko se nyt fosforin palaminen ellen väärin muista. 

Silloin kun ei vielä oltu ihan aikuisiässä sitä toivoi joskus, että nuo epätodelliset näky- ja valoilmiöt olisivat oikeesti jotain ihmisille selittämättömiä, kun eivät nyt sentään henkeä uhkaisi niin kuin salamat taivaalta. Mutta isä-Väinöllä oli aina luonnollinen selitys kaikelle niin kuin nyt tuo Lammin kummitusvalokin. Revontuletkin taivaalla se selitti sinne tulleen aivan toisin kuin olin kuvitellut. Minä kuvittelin niiden olevan joitakin Taivaankartanoista lähetettyjä soihtuja ihmiskunnalle. (Olisikon mummuvainaa joskus viitannut johonkin sellaisiin, minusta ne olisi oikeesti saanut olla kotoisin Taivaankartanoista.) 

Lammin ihmevaloa Olavikin kävi katsomassa, mutta tyhjin toimin tuli takaisin. 

Eräänä syksynä Mäkisen Kalle tuli taas iltaa istumaan meille naapuriin. Sanoi tullessaan, että Kalliolle päin maantien pyörtänöllä loistaa kiiltomatoja. Niistä oli kyllä kuultu, mutta koskaan me mukulat etenkään emme olleet niitä nähneet. Sinne kipaistiin ihmettä katsomaan. Oli aivan uskomatonta, kun niitä oli vielä niin paljon paikallaan olevia ötököitä, jotka hehkuivat pimeässä. Varmaan niitä on nykypäivänäkin, jos kulkee pimeässä ja tutkii vaikka ojanpenkkoja ja on tarkkaavainen. En muista niitä sen jälkeen nähneeni, en tosin yrittänyt niitä tutkaillakaan pieniä maan matosia. 

Mäkisen Kalle oli Sorrinperän sääprofeetta aikoinaan. Ennusti taivaankappeleista ja keväällä mettäkanojen ja teerien kukertamisesta tulevan kesän säitä. Lienevätkö nuo kiiltomadotkin siihen fosforiin kytkeytyä jotenkin. Mäkisen eli Kaharin Kalle ei ollut haamumaailman kanssa missään tekemisissä kuten sisarensa Lempi ja äitinsä Kreeta. Kalle ei uskonut yliluonnollisiin, pikemminkin vähän naureskeli, kun kuuli jonkun kyläläisen kuulleen ja nähneen jotakin outoa jossakin vanhan riihen tantereella. 

30-40 -luvulla yliluonnolliset tarinat ja uskomukset olivat vielä vahvasti esillä ihmisten keskuudessa. Etenkin sotien aikana tuli aina joskus esille, että joku oli nähnyt kirkkaita enkelin kuvia taivaalla suojaamassa Suomenmaata. Ristin kuva oli ilmestynyt jonkun pirtin lattialle tuomassa viestiä, että omainen on kaatunut rintamalla, mikä ei sitten onneksi toteutunutkaan. 

Lapsuusaikanani kerrottiin juttua, kun Liljan Annin ollessa yksin kotona sinne oli ilmestynyt päivällä outo nainen, joka ei ollut mitään sanonut, vaikka Anni oli kysellyt, niin ei vastausta. Anni oli käväissyt keittiön puolella, tuli samantien takaisin, niin vieras oli häipynyt muutamassa sekunnissa. Anni oli ollut hyvin peloissaan. 

Eräs tarina on, kun Viitasen (Lindströmin) Saima kertoi minulle joskus täällä jo Ylikoskella ollessani ja josta Jaakko ei ollut koskaan kuullutkaan. Saima kertoi olleensa vuosia sitten Kaharilla hautajaisia laittamassa. Hän kulki kävellen tämän matkan. Hän teki siellä kaksi pitkää päivää melkein aamupuolelle asti. Toisena päivänä tai yönä hän kotiin palatessaan pimeyden halki jossain Mäkitalon kohdalla huomasi liikehdintää Ylikosken aitan liepeillä. Siinä oli ainakin kaksi miestä ja joku pieni kuorma-auto. 

Kuusiaidan kohdalla hän pysähtyi, kuunteli vähän aikaa. Heti hän oivalsi, että viljavarkaita on liikkeellä. Hääräsivät ehkä oven kimpussa. Silloin hän otti jalat alleen ja ojan kohdalla hän pysähtyi kuuntelemaan. Toimivat sen verran hiljaa, että talonväkikään ei siihen herännyt. Hän ei nähnyt muuta vaihtoehtoo kuin kiertää joen rannalle ja joenvartta pitkin sitten Myllyrantaan. 

Seuraavana päivänä sitten havaittiin, että vorot olivat todennäköisesti kuulleet Saiman liikkumisen tiellä ja säikähtäneet, rosvous ei sillä kertaa onnistunut. 

Kysyin joskus Mäkitalon Anniltakin, muistaako tällaista tapausta. Anni ei muistanut kuulleensa tästä kerrottavan. Aika on ollut minun tietoni mukaan jo sitä aikaa, kun Anni on Franssin kanssa asunut joko täällä piharakennuksessa tai Mäkitalon uudessa pirtissä. Saiman syntymävuodesta minulla ei ole tietoa. Sen tiedän, että Mäkitalon Annista oli varmaan viisi vuotta nuorempi. Senkin muistan, kun Saima kulki kylällä pitokokkina pienemmissä tai, kun joitakin pienempiä tilaisuuksia järjestettiin, kuten kinkereitä ja pienimuotoisia hautajaisia. Siihen aikaan ei vielä ollut tapana tai oikein mahdollisuuksiakaan tilaisuuksien järjestämiseksi esim. seurojentaloille. 

Olisikohan aitan ympärillä häärijät olleetkin jotain muuta porukkaa, vaikka Jokivarren nuorta väkee, jotka vaan huvin vuoksi ajelivat vaikka polkupyörillä, Saiman silmissä saattoivat pimeässä näyttää nekin autoilta, kun pelko otti Saiman pyöritykseensä. Sen teidän, että ei Saima tarua kertonut, kyllä Saima todellisuudessa tämän koki. Jaakon ja Mäkitalon Annin muistamattomuus vaan todistaa sitä, että kyse on ollut viattomasta yöseikkailusta. 

Tosiasia on, että kyllä näihin aikoihin ryöstäjiä kävi vilja-aitoissa, eikä se ollut kovin harvinaistakaan. Monta kertaa tapahtui, että jätettiin aitat lukitsematta epähuomiossa tai ihan välinpitämättömyyttään. Yleensä ne oli pieniä eriä, joita varastettiin. Säkki tai pari. Ruisvilja oli varkaiden halutuinta vientitavaraa. 

Lapsuudessani puhuttiin varkaista, jotka kävivät vohkimassa viina- ja sahtiaineksia, tai taidettiin puhua lähinnä kiljuntekoaineista. Sahtiin tarvittiin sen verran iso viljamäärä, että niitä ei ihan rekikelkalla saanut kuljetettua ainakaan yhdellä kertaa. 

Isä-Väinö piti tarkasti ovet suljettuna eli lukittuna, missä sitten viljaa säilyttikin. Joskus kuuli kerrottavan, että Karhuperällä oli milloin kenenkin aitasta ”varaastettu” jyviä. Yleensä viljavarkauden ajankohtaisinta aikaa oli pimeät syysyöt, kun vielä ei ollut lunta jälkiä paljastamassa.