Lapsuusmuistoja

 

Tämä ikäihmisen aikakausi on paljon lapsuusmuistelmien aikaa, joka päivä pulpahtaa mieleen asioita ja tapahtumia lapsuusajalta, enimmäkseen niitä mukavia asioita. Juuri lapsuusajalta niitä asioita ja tapahtumia mielellään muistelee ja kertaa niitä mielessään. Meilläkin Mäkelän Väinön lapsilla se oli onnellista aikakautta, vaikka joitakin ikäviäkin muistoja on säilynyt. On varmaan paljon henkilöitä, jotka eivät mielellään lapsuuttaan muistele. 

Nuoruusvuodet taas olivat niin työntäyteisiä, ei ollut aina aikaa turhille haaveiluille. Silloin oli lapsuusmaailma takana ja edessä muut haasteet, niin kuin nykyään on tapana sanoa. Silloin ei kyllä haasteista puhuttu, paitsi käräjiin haastamisen yhteydessä. 

Minun lapsuusmaailman haavekuva oli joskus tulla hienoksi neidiksi, joka kävelee korkokengillä ja on hattu päässä. Olin nähnyt kuvia tällaisista hienoista neideistä. En tiedä, mistä meille oli joskus kulkeutunut naisten hattu, se jäi kyllä arvoitukseksi minulle. Se oli erittäin tärkeä, pidin sitä kaiken aikaa päässäni, kun kuvittelin olevani se unelmieni hieno nainen. Minulle naurettiin koko joukolla. Suutuin, mutta en luopunut hatusta, lienenkö silloin ollut viisi- tai kusivuotias. Elliä se nauratti vielä vuosiakin jälkeenpäin. 

Minulla oli viisi- kuusivuotiaana jo kova hinku opetella lypsämään (käsin tietenkin). Minun annettiinkin sitten opetella lypsämään ”tippalehmää”, joka tarkoittaa umpeen menossa olevaa lehmää. Meillä oli Forssin Saara silloin piikana ja muistan, kun Saara varoitti, että katto ettei se vaan potkaise.

Kansakoulusta päästyäni olin jo varsinainen lypsäjämestari. Sitä lypsämistä sitten riittikin monet vuosikymmenet. 

Meidän tiehaarassa (Aina sanottiin tiehaaraa, joka yhtyi yleiseen tiehen, meidän tiehaaraksi.) oli aina iso santakasa, jossa oli mukana paljon isohkoja kiviä, niistä kivistä rakentelimme kivinavetoita, siis me, Elvi, Terttu ja minä. Keräsimme kuusenkäpyjä, jotka kuvittelimme lehmiksi ja männyn kävyt olivat vasikoita. Kerrankin eräänä iltana talostelimme sillä santakasalla. Mäkiseltä päin nousi ykskaks ukkospilvi kovalla ryminällä. Saimme jalat allemme, kaikin juostiin minkä kintuista päästiin. Kallion mamma jo huutelikin Elviä navetan nurkalla. Ukkonen rymisteli jo ihan kohdalla, kun sisälle päästiin, vapisten pelättiin niin kuin aina ukkosenilmalla, äiti edellä ja me muksut perässä. Ukkosenilma meni ohi aikansa mellastettuaan. 

Seuraavana päivänä huomattiin, että salama oli iskenyt koivuun, joka oli lähellä meidän leikkipaikkaamme, oli viiltänyt syvän vaon läpi sen koivun. Tämä herätti silloin kaikenlaisia ajatuksia, että jos ja jos. Tertun kanssa joskus pyörälenkillä ollessamme pysähdyimme varta vasten siinä meidän tiehaarassa. Se koivu on siitä hävinnyt, kun sitä tien mutkaa oikaistiin joskus paljon myöhemmin. 

Kaharilaiset olivat meidän maitotinkiläisiä monet vuodet. Varma tai Aune tuli iltaisin ennen lypsyaikaa maidon hakuun siinä mielessä, että saatiin temmeltää pitkin pihamaata, juosta karttusta tai pelata seinäpalloa. Varma opetti meille sellaisen piirileikin, jossa laulettiin kauran leikkuusta. Usein oli jo täysin pimeä, kun Varma tai Aune lähti maitokannun kanssa kotimatkalle. Aune kertoi mielellään näyistä ja aaveista, varmaan lapsena uskoikin niihin. Kreeta, Aunen ja Varman mummo ja jonka vielä muistan, uskoi henkimaailmaan, näin ennen kerrottiin ja vähän naureskeltiin. 

Meidän isossa pirtissä oli kolme sänkyä niin kauan kun minä muistan. Kaikissa nukkui meitä kaksi henkeä. Järjestys oli usein se, että Elli nukkui piikaplikan kanssa, minä ja Terttu toisessa sängyssä, Olavi ja Kalevi ovensuusängyssä, tai sohvaksi sitä sanottiin ja joka nukkumispaikka Olavilla oli niin kauan, kun koti-Mäkelässä oli ja asui. Järjestykset kyllä joskus aina vähän muuttuivat. 

Olavi naureskeli vuosikymmeniä myöhemmin, kun tuli puhe kulkumiehistä, joita meillä tapasi yöpyä. Silloin kun yöpyjä oli siistimmän ja fiksumman oloinen, se sijoitettiin aina Olavin kanssa siihen ovensuusänkyyn, Kalevi siirrettiin johonkin muualle siksi aikaa. Mutta sitten, jos yövieras oli Varsa-Vikki, Marja-Pappi tai joku nimeltä tuntematon, sille tehtiin peti muurin viereen lattialle. Olivat tyytyväisiä, kun saivat lämpimän muurin vieressä nukkua. Kerran sattui samaan aikaan kaksi yövierasta, Marja-Pappi ja Benjami, rihkamakauppias. Tietääkseni ja muistaakseni Marja-Pappi nukkui vakipaikallaan muurin vieressä ja Benjami Olavin vuodekumppanina. 

Yksi minun ehkä ihan kaikkein varhaisin muistikuva on, kun olen vanhempieni mukana ollut Helmisellä käymässä. Se on ainoa muistikuva, mikä minulla on Helmisen taatasta, että sillä oli viikset tai huuliparta ja sillä oli jotain mustaa tai tummaa yllä. Olisinko ollut nipin napin kolmivuotias. Sen muistan selvemmin, kun Helmisen taata haudattiin, muistan sen tuiskusään ja sen, kun autoa täytyi työntää ylämäissä. Olin silloin kolmen vuoden ja kahden kuukauden ikäinen, sen tiedän varmasti. En ollut kuin kolmivuotias silloinkaan, kun tultiin taas Raivalasta hevosella ja linjaalirattailla. Tiedän, että se oli Koskisen torppa, kun siellä pihalla joku kirnusi voita, se kirnuaminen on eritoten jäänyt mieleeni. Sitä työtä olin nähnyt kotonakin tehtävän. Muistan vielä, että siinä pihamaalla liikkui muitakin ihmishahmoja ja että oli hyvin lämmin ilma.