Silakkakauppiaita, iltamat Mäkelässä

 

Minulla oli lapsena valtava mielikuvitus. Meitä oli kolmen tytön porukka paljon yhdessä, minä, Terttu ja Kallion Elvi. Voi sitä leikkien ja mielikuvituksen määrää. Oltiin keijuja, sinipiikoja, kauppiaita, ompelijoita, opettajia ja oppilaita, milloin mitäkin. 

Ei ollut sellaista mäentöppärää tai joentörmää lähiseudulla, missä mielikuvitusmaailma ei olisi päässyt valloilleen. Minä olin joukosta vanhin ja olin usein jonkinlaisen johtajan asemassa. Leivoimme savileipiä Isonpuskan montussa, rakensimme kivistä navetoita meidän (Mäkelän) tiehaarassa, siinä kun oli aina sorakasa maantien kunnostusta varten. Se tiehaara olikin hyvin keskeinen paikka meidän leikeissämme ja siitä tiehaarasta Kalliokosken tiehaaraan, se tienpätkä oli hyvin ahkerassa käytössä. Sillä tiellä pelattiin palloa, hypittiin ruutua, juostiin kilpaa ym. Usein siinä oli mukana muitakin kylän lapsia, autoja tiellä kulki hyvin harvoin. 

Joskus tiellä kulki silakkakauppias autolla, ääni kuului jo kaukaa Moision kohdalta. ”Silakoita, silakoita”, silloin mekin kipaisimme kotiin tiedottamaan, että silakkakauppias on tulossa. Muistan vieläkin sen pesuvadin, joka annettiin meille (äiti antoi) mukaan, raha myös, ja käskettiin mennä takaisin tielle odottelemaan kauppiasta. Silakkakauppiaan matka Moisiolta meidän tiehaaran kohdalle kesti aika kauan, kun joka talon kohdalla huudettiin ”silakoita, tuoreita silakoita”. Vei aikansa, ennen kuin jokainen ehti pesuvatinsa kanssa paikalle. Nämä silakka-, niin kuin muutkin kauppiaat toivat aina sellaisen piristävän lisän jokapäiväiseen elämään. Muistan, että nämä kauppiaat, etenkin juuri nuo silakkakauppiaat olivat räväköitä ja kovaäänisiä ja saattoivat kiusoitella meitä 8-10 -vuotiaita sulhasilla, mistä otimme hirveesti itteemme. 

Varhaisimpia lapsuusmuistoja on mm. se, kun minulle ja Ellille ostettiin mustat kiiltonahkaremmikengät. Nykyinen tupahuone oli silloin sellaisena parempana huoneena. Siellä oli sellainenkin huonekalu kuin pesukomuudi, tai pesukomuuri, niin kuin meilläpäin sanottiin. Remmikengät oli asetettu sinne kaappiin tarkasti tallelle, niitä ei saanut käyttää, eikä ottaa esille. Me kävimme niitä sinne kaappiin päin ihailemassa. Vieläkin muistan sen valtavan ihanan tuoksun, mikä niistä kengistä lähti. Sitä pesukomuudia olen muistellut kaiholla tähän päivään asti. 

Toinen varhainen lapsuusmuisto: Hyvin hämärästi muistan erään iltamatilaisuuden, joka pidettiin siellä meidän silloisessa paremmassa tuvassa. Oli varmaan vielä varhaisempi muisto siitä remmikenkämuistosta. Ne iltamat olivat ehkä maamies- tai nuorisoseuran järjestämät, meillä kun oli se iso tupa. Mieleeni on jäänyt limpsapullokorkkien poksahtelu ja nuorison hälinät, todennäköisesti siellä on mukana silloista Ylikosken nuorisoakin. 

Muistini kohokohta on se, kun meitä kiellettiin menemästä sinne huvipuolella kenenkään jalkoihin. Mutta siltä varalta, jos nyt joku meistä sattuisi sinne livahtamaan, meidät oli puettu pyhävaatteisiin. Minullakin oli kirkkaanpunainen mekko tai tanttu, joka yllä minä sitten livahdin sinne iltamapuolelle. Kävin vain oven suussa katselemassa silmät pyöreinä menoa ja hälinää. Herätin ilmeisesti jonkinlaista ihastusta iltamaväen keskuudessa. Sieltä joku naisäänisanoi kuuluvalla äänellä, että onpa siinä koree tyttö. Silloin livahdin takaisin silloisen asuintuvan puolelle, korkkien poksahtelut kuistilta kuuluivat vain korviini. Mitään muuta en tuosta illasta ja tilaisuudesta muista, vain ne mustat kiiltonahkakengät ja se punainen tanttu jäivät ikipäiviksi mieleeni. 

Eräs kerronta varhaislapsuudestani on, tai äiti joskus kertoi, kun meillä oltiin kepakkoriihellä rukiita puimassa siellä vanhassa ihanassa riihessä, jonka kiukaalla mekin Kalevin kanssa kävimme istuskelemassa myöhempinä lapsuusvuosina. Silloin, kun ei tarvinnut vielä ottaa osaa puintihommiin mm. viskuria veivaamalla. Riihellä siis oltiin väen kanssa, lienenkö vielä ollut kolmivuotiaskaan. Silloin olin leikkinyt yksinäni jossakin pihapiirissä, sitten vaan kadonnut. Äiti ja riihiväki olivat ruvenneet etsiskelemään, (kenties kova hässäkkä). Viimein olin löytynyt tervahaudalta joentörmällä istuskelemassa valkoinen huivi päässä, katsellut joen virtaamista piittaamatta mistään. Lieneekö silloin jo tuo joki vetänyt puoleensa niin kuin aina myöhemminkin tuo pieni ”tuonen tumma virta”, jonka nimen olen sille joskus antanut.