Paksujalat

 

 

Talvisodan aikana v. 1940 meille tuli ensimmäiset evakot, Karjalan siirtolaiset. Muistan kirkkaan maaliskuisen päivän, kun pihaan tuotiin hevosenlasti väkeä. Reestä nousi neljä naista ja kolme miestä. Miehet olivat perheen päämies Paksujalan Juho, poikansa 17 -vuotias Toivo ja 11-12 -vuotias Väinö. Naiset olivat Juhon emäntä oli Maria, 15 -vuotias tytär Maiju ja Juhon kaksi sisarta Iita ja Miina. 

Juhon ja Marian vanhin poika, joka oli myös Juho, kotiutui myöhemmin rintamalta. Sisään tullessaan Juho Paksujalka esitteli joukkokuntansa sanomalla, että myö ollaan Hiitolan Paksujalkoi. Minä ihmettelin mielessäni, että ei voi olla totta, että joillakin on tuollainen sukunimi. 

Siinä sitten itkettiin ja välillä naurettiin ja kerrottiin koko se elämän tuska, mitä heille oli annettu ja äiti itki itkevien kanssa. Isä oli silloin vielä omalla rintamareissullaan. 

Vähän myöhemmin meille muutti vielä Paksujalkojen vanhin tytär perheineen, Poutasen Hilja ja Martti. Meillä oli parhaimmillaan sillä kertaa 12 henkeä siirtolaisväkeä. Tavaroita haettiin asemalta Niinisalosta muistaakseni useampi kuorma. Suurin osa tavaroista vietiin suuliin, jota sanottiin taatan suuliksi. Mieleeni on jäänyt käsin kirjailtu seinävaate, jossa luki: ”Vienan rannall koivun alla kuulin laulun kaunihin, aurinkoisen taivahalta vaipuessaan aaltoihin”. Ne olivat minun mielestäni niin ihanat sanat, että ne jäivät ikipäiviksi mieleeni. 

Sopu teki tilaa aina vähän myöhempinäkin aikoina, kun silloin tulivat jatkosodan evakot Kirvusta.

Siinä elettiin keskenämme sulassa sovussa. Paksujalkojen nuorista tuli meille hyviä kavereita.

Miina ja Iita-täti, niin kuin heitä nimitettiin, olivat hyvin puuhakkaita keski-ikäisiä naisia, kävivät navetalla auttamassa ja tekivät käsitöitä, karstasivat ja kehräsivät ja olivat hiljaisia siihen muuhun väkeen verrattuna. Kyllä se mie ja sie heiltäkin sujuivat. 

Kerran eräänä yönä koputettiin oven takana, joku meni avaamaan ja sieltä yöstä tuli parroittunut mies, jolla oli kummalliset nauhakengät jalassa (Muista eritoten ne kengät.). Seuraavana päivänä mies lähti. Myöhemmin Paksujalan emäntä kertoi, että se oli suvun rintamakarkurimies. Olavi oli Haikosen Huukolta taas myöhemmin kuullut, että tämä mies oli yrittänyt loikata Venäjälle, mutta oli jossain rajalla tullut ammutuksi. Huuko ja Paksujalat olivat Hiitolassa naapureita. 

Eräänä päivänä, oli muistaakseni juhannuksen aikoihin, meidän evakoille tuli tiedotus, että heidän pitää muuttaa Honkajoelle, niin kuin he sitten itkussa silmin lähtivätkin. Paksujalan isäntä kysyi lähtiessään, että saapiko he tulla takaisin, jos heillä on vaikeata uusissa oloissa. Luvattiin ottaa takaisin. Lehmä annettiin mukaan palkkioksi Miinan ja Iitan navetassa työskentelystä. 

Sitä en muista, minkälaisiin oloihin he siellä Honkajoella joutuivat. Joku niistä nuoremmasta väestä joskus kesällä pyöräili meillä, mutta en muista kuka. Olisiko ollut Toivo tai Väinö?