Maitotonkkasukupolvi

 

Olen viimeisen lähes vuosikymmenen ajan kirjoitellut näihin vihkosiini muistojani ja kylätarinoita lapsuus- ja nuoruusajoiltani työkaluinani vihko ja kynä. Tuon tietokonemeiningin olisin varmaan oppinut, mutta en ole halunnut enää, kun olen jo tuota maitotonkkasukupolvea.

Muistelijoita ja kertojia ei enää kovinkaan monta ole. Suuri osa nukkuu jo tuolla nurmen alla tai sitten ovat jossain hoitolaitoksissa muistamattomina tai muuten kykenemättömiä ottamaan osaa tavalliseen elämään. Minulle on tärkeätä, että nuoremmat sukupolvet vaikka näin paperilla kertomisen kautta saavat vähän tietoonsa vaikkapa tuota ns. kyläkulttuuria ihmisineen ja tapahtumineen. 

Olen sitä sukupolvea, jolloin lapsuudessani sekä nuoruusaikanani kaikki työt tehtiin vielä ihmis- ja hevosvoimin. 14 -vuotiaana koulusta päästyäni jouduimme melkein joka talossa ja torpassa tekemään aikuisten työpäiviä navetassa, pelloilla ja osittain vielä metsässäkin. Se oli itsestäänselvyys.

Elettiin pienissä kyläympyröissä, oli tiivis kyläyhteisö, kaikki tarvitsivat toisiaan.

Talkootoimintaa oli paljon mm. peruna-, katto-, puu- ja kyntötalkoita. Naisväellä oli kehruu-, matonkuteidenleikkaus- tai joskus pihansiivoustalkoitakin. Nuorin jäi aikuistuttuaan kotikulmille auttamaan kotitalon töissä. Ei puhettakaan, että joku lahjakas nuori olisi lähetetty opintielle näin syrjäkylissä. 

Pienemmistä paikoista, mökeistä ja torpista pojat menivät taloihin töihin joskus vähän oman kylän ulkopuolellekin ja tyttäret samaten piioiksi, jota nimitystä silloin vielä yleisesti käytettiin palvelustytöistä.

Yleensä joka huushollissa oli paljon lapsia, koulutiellekin saattoi samasta perheestä lähteä useampi lapsi samanaikaisesti. Meiltä Mäkelästäkin lähti samalle koulutielle kolme, joskus neljäkin koululaista tarpomaan pakkas- ja tuiskukeleillä seitsemän kilometrin matkaa. Ensin kuljettiin Sorrinperän aukean poikki, minkä aukean lapset kävivät koulunsa Suurimaalla, kun olivat jämijärviläisiä. Sorrinperä on jonkinlainen Jämijärven ”Hyrsylänmutka”, joka pistää Kankaanpään puolelle. Seuraavat kouluun lähtijät meidän matkaamme oli Koskisen Anni ja Toivo. Meihin yhtyi sitten useinkin tiehaarassa ratiperäläiset, eli nykyään kivelänsuoralaiset. Sitten porukkaan liittyi Kaharin Aune ja Toivo, jotka silloin vielä olivat äitinsä sukunimen mukaan kaharilaisia. Aunen isä Vaselli (Vasili) oli ortodoksi ja Hilda-äiti oli luterilainen ja niitä ei papit suostuneet vihkimään aviopariksi, paitsi jos jompikumpi muuttaa uskontoaan samaan suuntaan. Näin kerrottiin. En tiedä, kuinka se asia sitten järjestettiin, kun nuorin poika Ismo syntyi ja kastettiin, niin koko perheestä tuli Karboffeja.