Tanssit Rajakosken suulissa

 

Eräänä kesänä, aika lienee ollut Rajakosken kohdalla ennen Kippura-Vantten ja Tappi-Joonaan aikakautta. Kerran kesäisenä sunnuntaina meille oli kerääntynyt kylän tyttöjä taas kerran ilakoimaan ja puhumaan pojista. Meillä oli silloin piikatyttönä Länsimäen Eeva Korvaperältä. Tiiviisti seurattiin tyttöjen touhuja, minä ja Kallion Elvi. Joku tyttäristä sanoi, että mennääs tanssaan tuonne suulin lattialle. Me tietysti korvat tarkkana perässä. Oli ilo seurata, kun tytöt opettelivat tangoa, joka tanssi oli silloin ihan uutta ja hienoa. 

Kesken kaiken joku plikoista sanoi: ”Hei plikat pyydetääs Rajakoskelta, että saataisiin pitää tanssit Reimin suulissa nyt, kun se on tyhjänä, siellä on niin hyvät tilat. Pyydetään Sylvin kysymään lupa”. Sylvi oli sen aikainen palvelustyttö Rajakoskella. Kului viikko tai kaksi, kun meidän tanhuville alkoi kokoontua sunnuntaipäivänä nuoria miehiä ja naisia hangot ja luutakynät mukana, lähdettiin Reimin suulia siivoamaan. Sanoivat illalla siellä sitten karkeloitavan. Lupa oli saatu. Olin ehkä kuusi seitsemän -vuotias silloin. Me tietysti Ellin, vanhemman siskon, ja Kallion Elvin kanssa mentiin mukaan, kuinkas muuten. 

Siellä suulilla alkoi sitten tohina, kun nuoruuden innolla pantiin töpinäksi. Luudat suihkivat ja hangot kolisivat, pölyä tuli oviaukoista aivan kuin tulipalosta olisi ollut kysymys. Uurastuksen jälkeen suuli oli valmis ottamaan vieraat vastaan. Työ tuli tehtyä, sitten takaisin kotiin, jossa ilta-askareet kohta alkaisivat ja sen jälkeen sitten juhlat saavat alkaa. 

Illalla seitsemän kahdeksan välisenä aikana Reimintiellä alkoi olla liikehdintää. Sana oli kulkenut suusta suuhun -menetelmällä. Me muksut seurasimme siinä meidän mäellä, kun nuorta väkeä lappasi tanssipaikalle. Oli kävellen menijää, polkupyörällä ajavia, joilla oli monellakin, etenkin pojilla, joku tyttö pyörän tangolla, mikä oli siihen aikaan yleinen, mutta ei kovin mukava kulkutapa. Eiköhän niissä sen ajan polkupyörissä vielä ollut tavaratelineitä pyörän takana, olen miettinyt, olisihan siihen ollut paljon mukavampi istahtaa kuin siihen ankeelle pyörän tangolle. 

Meitä ei sinne päästetty seuraamaan ilokarkeloita, ainoastaan Olavi sai luvan mennä, kun oli jo vähän vanhempi joukosta. Tuskin on koskaan Reimintiellä ollut kerralla niin paljon kulkijoita kuin silloin oli. Oli oman kyläkunnan nuoriso ja vielä lähikylistäkin Korvaperää myöten. Silloin en vielä ymmärtänyt kysellä tanssitapahtuman onnistumisesta, oliko pelimannia ja kuka soitteli ja oliko kaikilla hauskaa ja sen sellaista.

 

Pyöräillessäni kerrankin taas muutama vuosi sitten Reimintietä ihan siellä perillä asti, jossa Karhuperä avautuu eteen. Katselin tuttuja näkymiä. Samalla tuli mieleeni erään laulun sanat, joita olin televisiossa kuullut laulettavan ja jotka osittain olivat painuneet mieleeni. ”On Pariiseja täynnä tämä maa, joka kylää Eiffel-torni koristaa. Joka ainut soratie alta Riemukaaren vie, on Pariiseja täynnä tämä maa.” Samalla tuli mieleeni, että tämä on se minun Pariisini, josta nuorempana haaveilin. Nähdä kerran tuo ihmeellinen kaupunki (ilman kuolemaa), joka sitten jäi haaveeksi. Tietty! Olin sen ihmeellisyyksistä paljon lukenut ja suomalaisten taiteilijoiden elämästä siellä. Tämä soratie vei minut alta Riemukaaren sinne Eiffel-tornille. Näin se, tai näissä merkeissä se muistojen matka suoritettiin.