Talkoita

 

Ennen sotia ja vielä jonkin aikaa sotien jälkeenkin kylällä vallitsi tiivis kyläyhteisö. Töitä tehtiin paljon talkoovoimin. Perunatalkoot oli se joka syksyinen projekti, käytiin talosta taloon, vieläpä lähikylissäkin etenkin sota-aikana, kun työvoimasta oli pulaa. Niinpä meidänkin nuoriso lähti koppiensa kanssa perunakierrokselle. 

Lehtilässä oltiin joskus useampanakin päivänä, siellä kun viljeltiin perunaa isoilla peltoalueilla, kun oli perunasopimus kasarmille. Olen ollut sellaisissakin perunatalkoissa, että on lastoillakin kaivettu.

Jos jossakin talossa rakennettiin joku uusi rakennus, siellä pidettiin kattotalkoot, silloin vielä päreillä katettiin. Ne oli miesten talkoita, niin kuin kyntötalkootkin. 

Sitten oli pellavasaunoja, joita sanottiin yksinkertaisesti pellavasaunoiksi. Ne oli yleensä myöhään syksyllä, kun peltotyöt oli kaikki suoritettu. Naisilla saattoi olla kehräys- ja villan karstaustalkoita, myös muistan matonkudeleikkaustalkoot aina joskus meillä pidetyn. 

Näin kylän väki kokoontui paljon yhteen ja vähän kaikkien asiat oli kaikkien tiedossa. Välillä jotkut naapurit olivat ”vihon” keskenään, joskus oli kyse ihan pienestäkin asiasta, raja-aidasta tai viljan sotkemisesta, kun karja pääsi naapurin puolelle pahojaan tekemään. Jos kylällä syntyi jokin juoruasia, siitä puhuivat vähän kaikin. Lapsina ollessamme korvat höröllä kuuntelemassa asioita ja sanoja, jotka painuivat ikipäiviksi mieleen. 

Lapsina meillä oli hauskaa silloin, kun oman perän ja Karhuperän yhteiset puintivehkeet tuotiin paikalle. Oli tappuri ja moottori, jotka kulkivat talosta taloon aina vuorollaan. Oli hauskaa seurata riihiväen kiireistä touhua. Oli syöttäjä, pahnojen kantaja, oli ruumenmummo. (Tätä virkaa muistan Äijänojan Aleksin aina hoitaneen, silloinkin kun itse vähän vartuttuani jouduin riihitouhuihin mukaan.) Sitten oli pari henkeä, jotka kiskoivat elokasasta olkia pöydälle tappuriin syötettäväksi. Joku työskentelijöistä kävi aina vaihtamassa viljasäkit niiden täyttyessä tappurin kupeella. Niin kauan tämä työ oli hauskantuntuista, kun sai sitä sivusta seurata, mutta sitten, kun joutui itse mukaan näihin touhuihin, siitä oli kyllä silloin hauskuus kaukana. Jo 13-14 -vuotiaana jouduimme suorittamaan aikuisten työpäivä niin riihi- kuin muissakin työhommissa. 

Meillä tämä riihihomma kesti muistaakseni aina pari päivää. Aamulla aloitettiin kahdeksan aikaan, kesti tuonne seitsemään illalla. Välillä oli pieniä ruoka- ja kahvitaukoja. Kiirettä piti, seuraava talo odotti jo puintivehkeitä. Lehtilän Väinö oli aina puintimestarina, joka hoiti moottorin ja pani pyörät pyörimään. 

Talkootapahtumista vielä: Erittäin tärkeä tapahtuma oli rukiinleikkuun talkoot. Siellä pellolla oli vähän kaiken ikäistä. Rukiinleikkuussa oli omat mestarileikkaajat, aikaisemmilta ajoilta muistan Pajun Selman ja Moision Nestorin, taisi Majamäen Villekin kuulua mestariluokkaan. Vähän myöhemmin jo aikuisena ollessani muistan Forssin Jussin, Haavanlammin Martin ja Kaharin Ellin mestariluokan rukiinleikkaajiksi. Itse en oppinut koskaan kunnon rukiinleikkaajaksi, mutta sitojana olin ehkä hyvä. 

Rukiinleikkuun jälkeen illalla pidettiin aina leikkuutalkootanssit, se vasta oli jotakin se. Sana oli nuorison keskuudessa kiirinyt toisiinkin kyliin ja tanssiväkeä oli aina paljon, oli vanhempaakin väkeä. Salatansseja pidettiin sota-aikanakin. Rukiinleikkuutalkoita pidettiin vain niissä taloissa, joissa oli enemmän ruista kylvössä. 

Kylän raitti oli yksi niistä pienistä huvittelumuodoista, joita minun lapsuus- ja nuoruusaikoinani käytettiin tapahtumapaikkana. Meidän kyläkunnallamme, se alkoi Karhuperältä ja sen tai se oli lähinnä Karhuperä-Ylikosken tiehaara välinen tien pätkä. Sinne monta kertaa iltaisin kokoonnuttiin ilakoimaan ja höpöttämään turhia. Sunnuntai-iltaisin useinkin lähdettiin Niinisaloon elokuviin, useimmiten kävellen, pyöriä kun kaikilla ei ollut. Meitä saattoi olla sellainen viiden, kuuden hengen porukka, joskus enemmänkin. Porukkaan liittyi yksi sieltä ja toinen täältä. Polkupyörillä kulkijat menivät omien aikataulujensa mukaan. Meilläkin oli vain kaksi polkupyörää, aina joku joutui kävelemään, mutta ei haitannut, kun kivaa vaan oli. 

Kyläkulttuuriin kuului silloin pyykkipadat joen rannalla. Silloin pestiin kesäisin siellä muun pyykin ohella matot, säkit ja kaikki talvivaatteet. Nämä isot pyykit pyrittiin pesemään ennen heinäaikaa, eli ennen heinäntekoon ryhtymistä. Samana päivänä saattoi pyykkisavuja nousta vähän joka puolella joen rantamilla. Meidän pyykkipaikka oli mukavassa paikassa sillan kupeella. Siinä virtaili pieni koski. Kosken kivillä oli mukava huuhdella pyykkiä. Oli myös mukava kuunnella jokivarsilaisten kärryjen pyörien kolinaa, kun sillan yli kulkivat Reiminmaahan, kun oli kylvö- tai korjuuaika. Reimin aluetta siihen aikaan jotkut kutsuivat Reiminmaaksi. Ikinä en ole unohtanut sitä pyykkisavun tuoksua. Samaten en ole unohtanut meidän sen vanhan savusaunan savun tuoksua. Ne ovat elämässäni olleet tuoksuista hienoimpia, ylittäneet jopa ruusun tuoksun. (Nämä tuoksut eivät kyllä kilpaile samoissa sarjoissa.) 

Pyykkirannasta puheen ollen muistan senkin ajan, kun aikuiset, joita nyt olivat äiti ja piikatyttö, kuka nyt sattui kulloinkin olemaan, pesivät pyykkiä rannassa ja me mukulat leikimme kosken kivillä, niillä kivillä, joita juurikaan enää ei ole. Se järjetön joen perkaus tuhosi monta kallisarvoista asiaa, muun muassa loppui Korpelan kosken kohina, joka tyynellä säällä kuului meille asti. 

Liikenne maantiellä oli vilkasta hevospelillä liikkumista vielä pitkälti sotien jälkeenkin, kunnes tekniikka vähitellen valtasi alaa. Niin kuin nykyään tunnistetaan, kenen auto kulloinkin on liikenteessä, silloin tunnistettiin aika paljon, että kenen hevonen maantiellä kulloinkin liikkuu. 

Sitten eräs talkoolaji oli puu- eli hirsitalkoot. Puutalkoita pitivät ne, joilla oli hyvin vähän, tai ei ollenkaan metsää ja jotka olivat jotakin rakentamassa, pää- tai ulkorakennusta. Meiltäkin vietiin aina runko tai pari, ehkä useampikin. Muistan ainakin Moision hirsitalkoon, muistan Mäkisen, eli Kaharin Kallen hirsitalkoon ja myöhemmin Lehtilän Väinön talkoon, kun alettiin verstasta rakentamaan. Hirsien viejille tarjottiin nisukahveet ja tietysti sahtia, jota siihen aikaan tehtiin vähän joka paikassa ainakin kerran vuodessa. Meilläkin tehtiin sahtia syksyisin minun muistini mukaan. Kaharin Lempi oli aina sahtimestarina. Muistan kyllä hyvin varhaisilta ajoilta Forssin Hiljankin olleen joskus sahtimestarina. 

Pienet kylätappelutkin kuuluivat kylän tapoihin. Eräänä yhteenottona muistan syksyltä vähän ennen sotia. Meillä oli, en muista, oliko ne jonkun nimipäivän tiimoilta pidetyt pileet, vaiko vaan nuoren väen anelut pyytää isoa pirttiä karkelopaikaksi. Mutta kumminkin muistan väkeä olleen paljon, muistan erityisesti Husarin kulmalta olevan erään pikku hiprakassa olleen nuoren miehen, joka uhosi kovaa taistelutahtoa, hokien nyrkit pystyssä monta kertaa, että minä olen Nauriskosken Eero, tulkoon joka pystyy. (Sitä Nauriskosken Eeroo matkittiin sitten kauan jälkeenpäin sellaisena lentävänä lauseena.) Lahden Lauri oli hiljattain tullut kotivävyksi Äijänojalle, olivat Emmin kanssa myös karkeloissa mukana. Lauri alkoi vähän toppuutella Eeron liian innokasta uhoamista. Silloin Lauri sai kimppuunsa pari miestä, luultavasti husarinkulmalaisia nekin. Ahdistivat Laurin nurkkaan ja lupasivat Äijänojan mustalaiselle näyttää. Silloin isä-Väinö puhalsi pelin poikki, että kun ei osata ihmisiksi olla. Kaikki säilyivät naarmuitta.