Kaivo

 

Vielä 50 vuotta sitten joka talon ja torpan pihassa oli kaivo, se oli elintärkeä. Meillä Mäkelässä kaivo sijaitsi vanhan puuliiverin lähettyvillä pirtin takana. Täällä Ylikoskella kaivo sijaitsi keskellä pihaa. Lapsina ollessamme se kaivo olisi meidän mielestämme ollut tavattoman kiva leikkipaikka. Se veden pumppaaminen sieltä kaivosta olisi ollut tavattoman hauskaa, mutta meitä kiellettiin turha pumppaaminen, sillä kirkas vesi oli arvokasta tavaraa. Kyllä siinä isä-Väinö ärjäisi pahasti, jos sattui näkemään meidän vesileikkimme. 

Sotatalvena v. 1939-1940, ankarana pakkastalvena kaivosta loppui vesi niin, että vain onneksi ruoka- ja juomavesi asukkaiden käyttöön riitti, mutta karjalle vesi oli vedätettävä joesta. Siinä sitten urakka alkoi ja se oli, tai se kuului minun ja Kalevin tehtäviin joka päivä. Kerättiin kaikki kaljasaavit ja puntut rekeen, valjastettiin Heppuli ja ajettiin peltoa pitkin jokirantaan loivempaan kohtaan Isonpuskan lähettyville. Joka päivä oli avanto joessa jäätynyt, minkä Kalevi rautakangella taas hakkasi auki. 

Aina ei riittänyt yksi kuormallinen. Muistan, kun kerran lähdin yksin hakemaan toista kuormallista ja siellä joella kuormaa tehdessäni aloin ajattelemaan ja pelkäämään venäläisten pommikoneita, kun olivat juuri hiljattain yli lentäneet. Ajattelin, että jos ne lentää juuri silloin, kun ajelen Heppulin kanssa aukealla pellolla, niin se on meidän tuhomme. Tulin niin pelon valtaan, että lähdin vajaalla kuormalla takaisin, sillä sitten naureskeltiin. 

Kyllä niitä vesikuormia joskus Olavikin vedätti, mutta enimmäkseen se oli minun ja Kalevin hommaa. 

Ollessamme vielä kouluikäisiä meille tuli eräänä päivänä joku kulkumies, joka pientä maksua vastaan sanoi etsivänsä meille uuden kaivonpaikan. Sillä oli siihen taito tai jokin salaperäinen kyky. Sille haettiin jostakin ojanvarresta iso pajunkarahka, josta se sitten taitteli sopivan haarukan ja se haarukka polvien päällä kumarassa alkoi etsiä paikkaa uudelle kaivolle pitkin pirtin taustaa. 

Seurasimme mielenkiinnolla, mitä tapahtuu. Ja kyllä vaan se pajun oksa aina jossakin paikoissa notkahteli. Taikaoksa näytti vaikka kuinka monta kaivonpaikkaa, kun siinä ja siinä paikassa oli vesisuoni etsijän kertoman mukaan. Liekö totta vai vaan esitystä, se jäi arvoitukseksi. 

Kaivot kylillä palvelivat asukkaita niin kauan, kunnes vedettiin vesijohdot talosta taloon ja kylästä kylään. 

Erään kaivo-onnettomuuden muistan lapsuusvuosiltani, kun Virran Lauri, jota sanottiin Mannerheimiksi sen takia, kun se käytti talvisin valkoisesta lampaanvillanahasta tehtyä karvalakkia, putosi pöhnäpäissään Lehtilän kaivoon, kun kansi oli pettänyt. Sitten miehissä se oli saatu sieltä ylös. Jenny (vaimo) oli itkenyt kaivon partaalla ja hokenut ”Se kuolee!” Isä-Väinö tästä kertoi, kun oli Lehtilässä jossakin talkoissa, missä Laurikin olio mukana. 

Olen lukenut ja moneenkin kertaan, Kaarlo Sarkian ihastuttavan runon, jonka nimi on Unen kaivo. Se on yksi kauneimmista runoista, mitä olen koskaan lukenut. Siinä leijutaan syvällä unen kaivossa, jonka ”pohjasta en ylös yllä” jne.