Pieniä asioita

 

 

Luonnossa tapahtuu kaiken aikaa pieniä ihmeellisiä asioita. Kuten tämä muutama vuosi sitten tapahtunut asia, jota en ole vieläkään lakannut ihmettelemästä tai muistelemasta. 

Oli syksyistä se aika meneillään, kun puista oli lehdet jo melkein kaikki varisseet. Lähdin kävelemään Myllyrantaan. Huomasin, kun yksi talitintti lähti tuosta lähikuusesta lentämään myös Myllyrantaa kohti. Se pysähtyi tien vieressä olevan ensimmäisen koivun oksalle. Kun lähestyin puuta, se lennähti seuraavaan puun oksalle. Se teki sitä koko matkan, kunnes saavuttiin Myllyrannan pihaan. Siinä se katosi näkyvistä. 

Kiertelin ja kuuhailin aikani ympäristössä ja lähdin paluumatkalle. Eikös tintti ilmestynyt taas lentämään puusta toiseen samalla tavalla kuin menomatkallakin. Kun pääsin maantielle asti, lintu katosi näkyvistä. Ajattelin, että yrittikö se käytöksellään ilmaista jotakin. Ehkä se muistutti siitä, että koeta kattoo siemenet jo valmiiksi, pian niitä tarvitaan. Liekö linnuillakin jokin vaisto tunnistaa ruokkijansa? Ihmeellisenä asiana sen kuitenkin pidin. 

Toinen lintu, Tikkaherra oleili pari talvea sitten tuon kuusen kupeella pistelemässä poskeensa tinttien aterioita, siemeniä ja kyllä sille maistui puuron tähteetkin. Kun keitin puuroa silloin tällöin, niin sitä piti keittää sen verran ylimääräistä, että riitti tikallekin, mitä se kävi sitten portailla kiposta syömässä. 

Kerran sattui, että portailla ei ollutkaan puurokippoo, kun tikka tuli, niin oven takaa kuului kova räkätys. Tikkaherra närkästyi, kun ateriaa ei ollutkaan silloin tarjolla. Sitten se rupesi käymään ikkunoitten takana vähän koputtelemassa ja olisi varmaan tullut sisällekin, kun ovi olisi ollut auki. 

En tiedä, mikä tikan kohtalo oli. Pariin talveen sitä ei enää ole näkynyt. Arkoja tikkoja kylläkin käy tuossa koputtelemassa. Ei tapaus liene mikään ihmeellinen, mutta minusta se oli aivan mahtavaa kaveerata Tikkaherran kanssa. 

Viime talvena tuon kuusen juurella kävi ruokailemassa orava, joskus niitä oli kaksikin oravaa. Toinen niistä kesyyntyi niin, että tuli melkein jo kädestä syömään. Toinen oli arka ja kävikin harvemmin ruokailemassa. Keväällä ne katosivat molemmat, lienevätkö ruvenneet pesimispuuhiin tai pelkään toista vaihtoehtoo, ovatkohan joutuneet kulkurikissojen suihin. Näin talven aikana monta kertaa ikkunasta, kun joku kulkukissa vainosi niitä, mille sitten lähdin antamaan kyytiä. 

On varmaan useampiakin syitä, miksi linnut, etenkin muuttolinnut ovat poistuneet luonnon kuvioista. Kottaraisia ei ole näkynyt enää moneen vuoteen eikä leivosia, eli kiuruja, jotka toivat aina kevään tullessaan. Kun kuuli kottaraisen viheltävän pihakoivussa, silloin tiesi aina, että nyt on kevät. Sen laulelu oli aivan erikoista, se osasi matkia jopa kanan kotkotusta ja sitä pärinää ja surinaa, mitä se suustaan päästeli, se oli jotakin erikoista. Ehkä jotkut jossainpäin Suomea ja maailmaa saavat vielä kuulla ja nähdä tätä verratonta lintua. 

Ja se leivo siellä ilmojen korkeuksissa, se oli niin ihastuttava, että lapsenakin sitä jäätiin kuuntelemaan, kun se siellä Aittavainion yllä lauleli. Löydettiin joskus pellon pientareelta linnun pesä, jonka Isä-Väinö käski jättää rauhaan, sanoi, että leivoset pesivät ojien pientareilla. Mahtavatko nämä linnut koskaan enää palata?