Mustikassa

 

”Juu, juu, mustikoita juu!” Lähdimme kolmistaan lapsuusaikana mustikkametsään mukit kourissa, me, minun lisäkseni Terttu ja Elvi. Tulimme paikkaan, jota sanottiin Pehkuhaasiaksi se takia, kun sieltä nostettiin turvepehkua haasioille kuivumaan. Näin paikan nimeksi oli muodostunut yksinkertaisesti Pehkuhaasia. 

Silloinkin mustikkamatkamme suuntautui Pehkuhaasialle. Se oli kosteeta seutua ja siellä oli tarjolla mustikoiden lisäksi marjoja, joita näillä seuduilla, ainakin silloin, nimitettiin juomukoiksi, oikealta nimeltään juolukka. Olimme kuulleet jonkun aikuisen joskus sanavan, että niistä tulee juovuksiin, kun niitä paljon syö. Niitä oli siellä mustikoiden lisäksi erittäin runsaasti. Niin päätimme kokeilla niiden tehoa ja näin pistelimme niitä poskeemme runsain mitoin. 

Mitään erikoista emme itsessämme kuitenkaan huomanneet, mutta jonkin ajan kuluttua kuitenkin Elvi alkoi kovasti horjua ja alkoi hokea ”Juu, juu, mustikoita juu!” Uskotteli meille, kuinka juomukat häneen tehosivat. Samalla aloimme kuorossa hokemaan itseämme huojutellen ”Juu, juu, mustikoita juu!” Tällaisen näytöksen siellä esitimme kesken mustikan poiminnan ja hauskaa oli. 

Tämäkin pieni leikkitapahtuma jäi sitten meidän kaikkien mielenpohjalle, millä vielä vanhempanakin olemme naureskelleet. 

Muuten tänä kesänä v. 2014 on hyvä mustikkavuosi meneillään parasta aikaa. Minäkin vanha eukko olen käynyt Tapiolan tarhasta poimimassa monta litraa ihania suuria mustikoita. Pakastimeni lakkaa jo vetämästä, torillekaan ei viitsi lähteä kaupittelemaan, ei, ei, nauraisivat. Muuten on vaan mukava käyskennellä Tapiolan vainioilla, samalla tulee poimittua metsän arvokkaita aarteita, kun niitä kerran tarjolla on runsain mitoin. 

Hyttyset ja muutkin ötökät ovat tänä kesänä jättäneet rauhaan, en ole moista ennen kokenut marjamatkoillani. Jokin kato niillä on ollut. Onneksi! Puolukkasadosta tulee runsas. Mulla töitä riittää, jos Luoja terveyttä antaa, riittää runsain mitoin vieläpä melkein nurkilta. 

Puolukka ei ole minun lempimarjani suuren happopitoisuutensa takia. Korjataan talteen, kun kerran tarjolla on näillä näkymin. Siitä vaan peltoaukean yli metsän puolelle. Heti, kun aika koittaa puolukoita alkaa olla kuin tarjottimella ikään. Että tällaiset näkymät, iloiset sellaiset. 

Ennen vanhaan, kun oli hyvä puolukkavuosi, niitä poimittiin iso saavillinen, mihin ne survottiin soseeksi. Siinä oli sitten talveksi tavaraa, jota käytettiin eri tarkoituksiin, hillona, puurona, kiisselinä ym. Useimmiten puolukkavuodet olivat hyviä. Muistan kyllä vuosia, että ei puolukkasatoa ollut ollenkaan. Ei löytynyt, vaikka taivalsimme metsää ristiin rastiin koti-Mäkelässä vielä ollessani. 

Muistanpa senkin, että äiti niitä silloin joltakin jonkin verran osti, mutta sitä en muista keneltä se niitä olisi ostanut. Forssin Jussi ja Haavanlammin Martti olivat ahkeria marjamiehiä. Kävivät kaukaisemmillakin seuduilla, mistä toivat niitä säkkikaupalla. Oman tarpeen lisäksi myivät tarvitsijoille. 

Eräänä syksynä mekin Kalevin kanssa noukimme Lehtilän Vihtorille, joka myi eteenpäin porilaisille. Mekin kylän nuorison kanssa tienasimme silloin vähän taskurahoja. Se oli suuri juttu saada hieman ihan ikiomaa itsetienattua rahaa. 

HUOM! Mustikassa käynnin seuraus on taas kerran sama kuin aina ennekin: Näen kaiken aikaa silmieni edessä mahtavia, notkuvia mustikanvarpuja täynnä meheviä mustikoita. Ei hullumpia nähtävyyksiä ollenkaan. Sano! 

Eletään elokuuta ja linnut ovat kaikki kadonneet. Maa on niin lauluton. Lienevätkö lentäneet etelämmäksi Suomea lähtöasemiin. Yhtään pääskystäkään en ole enää nähnyt, vaikka säät ovat olleet aivan mainiot täällä vielä pääskystenkin lennellä. 

Kolme kurkea on koko kesän käyneet lähipelloilla aterioimassa. On ollut hienot näkymät niitä ikkunasta seurata. Ihan vielä ei ole kurkien lähtöaika, ehkä kuukauden kuluttua vasta. Ruokaa riittää sammakoista lähtien. 

Pilvisyyden takia alkaa aikaisin ilta hämärtyä. ”Korven komerotkin” alkaa kohta taas sulkeutua. Minulla oli nuorena ihmisenä tapana lähteä iltahämärässä kulkemaan tielle, se oli niin tunnelmallista.  En tiedä, mikä siinä kovasti viehätti. Tuli mieleen hämäryyden verkkoon kietoutuminen, näin ajattelin, enkä koskaan ole lakannut tuntemasta vastaavissa tilanteissa ollessani etteikö tuo hämärä ole verkko, kevyt harso, josta on helppo irrottautua. Nämä tilanteet vaan on jo melkein ohi minun kohdallani. Tuonne Myllyrantaankaan en enää hämärän aikana ole lähtenyt. 

Syysillan tuuli vaan lehdoissa huokaa, niin kuin laulussa sanotaan. Se on minun mielestäni kaunis ilmaus. Syysillan tuulessa on sointuvaa huokausta, sen kyllä kuulee, jos osaa ottaa sen vastaan. Syysillan tuuli ja hämärän vaippa on yksi hienoimmista tuntemuksista. 

Metsän orkesteri, johon kaikki puut yhtyvät, on myös mahtavaa kuunneltavaa, eikä maksa mitään. Käyn sitä vieläkin kuuntelemassa tuossa lähimetsikössä. Tuo isompi orkesteri on kauempana, jonne ei tule kovinkaan usein lähdettyä. Toivottavasti jänikset, oravat, ketut ja vaikka sudet ja karhutkin osaavat sitä kuunnella ja arvostaa. Saattaa hyvinkin näin olla, kuka tietää? 

En tiedä, mistä oikealta nimeltään oleva mesimarja on näillä seuduilla saanut nimekseen kirpilä, joka nimi ei ollenkaan vastaa sen marjan makua ja olemusta, mutta kirpilöitä täällä vaan poimittiin. Isoja mehukkaita marjoja ojien reunustoilta. Niitä marjoja en ole enää vuosikymmeniin kohdannut. Olisiko ojakulttuuri vienyt ne mennessään? Muistan, kun me muksuina poimimme niitä mukikaupalla ojien varsilta ja vähän muualtakin. Reimin alue oli meillä jokakesäistä kirpiläaluetta, sinne riensimme mukit kourissamme. 

Joskus kaikenlaiset pörriäiset oli meitä uhkaamassa ja joskus joku saattoi niiltä saada turpiinsakin. Reimin alue oli varsinaista pörriäisaluetta. Muistan, kuinka harmaiden latojen nurkissa ja katoissa oli mahtavia ampiaispesiä meidän mukuloitten kauhuksi. Me jouduimme polkemaan latoon tuotavia heiniä, kun katsottiin, että kasvuikäiset ovat ihan omiaan sellaiseen tehtävään. Niistä ei vielä oikein ole hankoa heiluttamaan. Harmaat pienet ladot saivat näin omat asukkaansa, kun rakennusainetta oli hyvin saatavilla.