Kirjat on aina ollut minun suuri rakkauteni. Ensin oli satukirjat. Minkäänlaista muistikuvaa siitä ajasta ei ole koska ja millä tavalla sen lukemisen taidon opin. Alle kouluikäisenä, sen vaan tiedän, olen jollakin tavalla osannut jo lukea. Ilmeisesti siinä asiassa olen ollut hyvä oppimaan. Niitä satukirjoja jo Olavi toi aina minulle kirjastossa käytyään. Siinä meni Tuhannen ja yhden yön tarinat, Kertut ja Hannut, Lumikit ja Punahilkat ym. Eläydyin niihin aina tavattomasti.
Sitten tuli koulukirjat, jotka eivät aina niin olleet kovin mukavia luettavia. Siinä ohella meni silloin vielä joitakin satukirjojakin ja tarinoita ja vähän varttuneempien koululaisten ihannoimista tarinoista, kuten mm. Ollin oppivuodet ja luinpa siinä vaiheessa jo joitakin salapoliisijuttujakin.
Rippikouluikäisenä tuli sitten kuvioihin mukaan rakkkaustarinalehdet, kuten Sirpale, Perjantai, Iltatarinat ym. Niissä oli niin haikeita rakkaustarinoita, että oikein liikutti mieltä. Aina ne saivat toisensa isojen vaikeuksien kautta.
Romaaneja on tullut luettua tavaton määrä, kunnes ne alkoivat jo vähän tympäisemään. Ainoastaan tositapahtumiin perustuvat ja historiallisiin aiheisiin perustuvat romaanit kiinnostavat.
Oli menetys, kun kirjastoauto lopetti käyntinsä näillä syrjäkylillä. Siellä oli aina mainio palvelu. Eritoten muistelen Tuukkasen Ullaa, joka toimitti minulle paljon arvokasta kirjallisuutta luettavaksi ja joka oppi tuntemaan minun kirjallisuusmakuni ja joka varasi minulle pääkirjastosta aina jonkun kirja-aarteen, joiksi minä näitä kirjoja Ullalle nimitin, tai nimesin (kuinka sekin nyt sitten lausutaan).
Huomautan vaan että olen Raamatunkin lukenut kahteen
kertaan, vanhemman sekä uudemman painoksen, tai käännöksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti